Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen

Ulla Virtanen voisi hyvin muuttaa Tampereelle. Pariisin sen sijaan ei.

Koti ja kotipaikka ovat useimmille meistä tärkeimpiä asioita maailmassa. Ihmiset julistavat ylpeinä olevansa pohjanmaalaisia, savolaisia, paljasjalkaisia stadilaisia.

Minä pidän syntymäpaikkaani Riihimäkeä määrittävänä tekijänäni, mutta olen myös asunut useita vuosia ulkomailla. Kotoisuus on minusta kuin rakkaus: sen vain tuntee, kun joku juttu natsaa kohdalleen.

Heti ensimmäisellä kerralla turistina Lontoossa tajusin, että tämä paikka tuntuu kodilta. Tuo suurkaupungin kuhina, eläväisyys ja kaikki uusi jännittävä, mitä voisi oppia. Lontoo tuntui myös helposti saavutettavalta ja tutulta, olinhan pienestä pitäen lukenut kaupungista ja sen historiasta. Aika pian muutinkin Lontooseen, ja kolmen vuoden ajan suhteemme oli onnellinen.

Ennakkoon olin ajatellut, että tuntisin oloni taatusti kotoisaksi myös Pariisissa ja Dublinissa. Ehkäpä haluaisin myös muuttaa molempiin.

Pariisista kuvittelin, että voisin muina runotyttöinä sulautua väkijoukkoon, istua juomassa cappuccinoa kahvilan terassilla ja kirjoittaa kaunokirjallisuutta.

Dublin puolestaan kiinnosti minua suuresti, vaikken siitä paljoa tiennytkään. Jostain syystä olin vain aina kokenut olevani syntyperäinen irlantilais-riihimäkeläinen. Ehkä ajatus siitä, että en olisi kaupungissa ainoa punapäägeeninen pitkäraajainen, lämmitti minua.

Kummassakaan näistä kaupungeista en kuitenkaan tavoittanut sitä samaa kotoisuuden tunnetta, mitä Lontoo toi mukanaan. Molemmista pidin, mutta sydäntäni en menettänyt.

New York oli sitten se Tosi Rakkaus. Kun näin bussin ikkunasta Empire State Buildingin kohoavan korkeiden talojen joukosta, sydämeni sykähti. Ja kun ensimmäisenä iltana kävelin kaupungin hulinassa, homma oli selvä. Se pieni äänien surina ilmassa kaikista niistä ihmisistä, jotka kaupungissa elivät. Kauniit talot, ihanat puistot. Kamala liikenne ja omituiset höyrysuihkut iltahämärässä. Kaikki tässä mahdollisuuksien kaupungissa sykähdytti.

Newyorkilaiset ovat oman tiensä kulkijoita, jotka kävelevät vaikka pyjamassa kaupungilla, jos niikseen tulee. Vaikka kaupungissa on miljoonia ihmisiä, ei kadun kulmassa tarvitse seistä kartta kädessä kuin hetki, ja joku tulee kysymään tarvitseeko apua. Päädyin asumaan muutamaksi vuodeksi New Yorkiin. Jopa nyt tätä kirjoittaessani sykähtää ylitsevuotava rakkaus ja kaipaus tuota kaupunkia kohtaan.

Kotoisuus voi löytyä mistä vain. Suomessa tällainen kaupunki on Tampere. Jostain syystä kaikista Suomen kaupungeista Tampere aiheuttaa minussa sen tunteen. Jos en asuisi Helsingissä, muuttaisin Tampereelle.

Missä paikassa sinä olet kokenut kotoisuuden tunteen?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Kenenkään ei pitäisi potea murrehäpeää.

Kun uusien tuttavien kanssa keskustellessa käy ilmi, että olen Rovaniemeltä, on kysymyspatteristo yleensä aika samanlainen – porotilanne ja saamen taidot kiinnostavat.

Sama kuin helsinkiläiseltä tiedustelisi Jyväskylän asioita.

Lappilaiseen yhdistetään perusteella helposti sellaisia piirteitä kuin rento, rehti ja rehellinen. On kuulemma hyvä, jos työhaastattelussakin puhhuu vähän korostetusti. Samaa kuulee usein oululaisilta ja itäsuomalaisilta.

Toisaalta, samojen seutujen edustajat ovat Hesassa myös juntteja, junantuomia ja maalaisia. Kiva juttu, joka opetti minua pistämään murteeni piiloon. En häpeä, mistä tulen, vaan sitä, miltä kuulostan.

Esimerkiksi armeijassa oli parempi olla vain osa massaa. Kun mie muuttui määksi, ei porojen perään kysellyt kukaan. Kuittailua ei tarvinnut kuunnella – paitsi silloin, kun soitti kotiväelle. Siellä ei ymmärretty, mikä on spora.

Ikävä juttu on se, että murre ei tullutkaan niin vain takaisin. Kuulemma puheestani ei juurikaan huomaa, että olisin Lapista. Keskusteluissa välttelen minä-sanaa, sillä mikään vaihtoehto ei tunnu omaan suuhun sopivalta. Se on sääli.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta. Silloin pitää soittaa kotiin tai kavereille, joiden puhe palauttaa minut takaisin minuksi.

Miksi murre sitten hävettää? Sen kun tietäisin. Vaikka jokaisella murteella on hyvät ja huonot puolensa, etenkään nuorena ei halua erottua joukosta.

Osa identiteetistä tuntuu olevan kadoksissa, kun puhe ei kuulosta omalta.

En ole ainut, joka asian kanssa tuskailee. Savolaisia pidetään kieroina ja hämäläisiä yksinkertaisina. Maalla stadilaiset koetaan puolestaan snobeiksi. Määritelmien paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta luonneanalyysi puheenparren perusteella on jokseenkin pikaista toimintaa.

Tälläkin hetkellä moni pakkailee kamojaan kohti uutta kaupunkia, johon työ- tai opiskeluhommat johdattavat. Seura tekee kaltaisekseen, ja veikkaisin, että ensilumeen mennessä olemme saaneet jälleen uusia murrehäpeään sortuneita.

Kokemusasiantuntijana voin kertoa, että häpeä on turhaa. Feikkikieli kuulostaa vain typerämmältä. Murteiden hävitessä yleiskieli on ottanut vallan, ja murteista alkaa tulla kirjaimellisesti katoavaa kansanperinnettä.

Jospa ei annettaisikaan sen tapahtua, vaan oltaisiin ylpeitä juuristamme. Pitkään matkustelleet tietävät, että ulkomailla suomen kuuleminen tuo mukavan kodikkaan olon. Vaikka Alanyassa Matti Nykäsen keikalla sitä ei välttämättä vielä huomaa, niin jossain vaiheessa suomen kieltä alkaa kaivata.

Sama pätee murteisiin jo Suomen sisälläkin.

Etelään läksiessäni minua ohjeistettiin, että murre on vain vahvuus. En uskonut silloin, mutta allekirjoitan sen nyt. Antti Tuisku sen parhaiten osoittaa. Lupaankin ottaa Antista mallia ja alkaa harjoitella murteeni puhumista uudestaan.

Täytyy vain muistaa ohje: Ei hoota joka paikhaan panna, vaikka monheen paikhaan panhaanki.

Kimi Räikköstä pidetään vakavana tuittupäänä, joka pitää mediaa pilkkanaan. Totuus on kuitenkin toinen, kuten Räikkösen kirjanjulkistustilaisuuksissa nähtiin.

Kimi Räikkönen ja Kari Hotakainen istuvat vierekkäin karaokebaarin puisilla baarijakkaroilla. Miehet pitävät käsissään mikrofoneja, kuten karaokebaarissa on tapana. Tällä kertaa ei hoilata Joutsenlaulua, vaan meneillään on Hotakaisen kirjoittaman, Räikkösestä kertovan Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan mediatilaisuus.

Sanotaan se nyt tähän alkuun: jos Kimi Räikköseltä tulisi stand up -keikka, olisin eturivissä.

Tänään siitä saatiin esimakua.

Kun Kimiltä kysytään, mitä hän tiesi Karista etukäteen, hän kertoo näin.

– Kari on hieno kirjailija. Kuulemma saanut kaikennäköisiä mitaleitakin.

Entä onko Kimi itse lukenut yhtään Karin kirjaa?

– Luin viime yönä – tätä teosta, sun tekemää. En ole muuta lukenut ja tuskin tulen lukemaan, Kimi kertoi Karille pokerinaamalla, televisioruudulla näkyvää Räikkös-kirjaa osoittaen.

***

Kimi kertoi eräässä haastattelussa, että kisan tylsin hetki oli haastattelussa oleminen. Kun häneltä tänään kysytään, oliko tämä kirja sitten tylsä hetki, Kimi vastaa kesken kysymyksen.

– Ehdottomasti. Jos minä olisin saanut päättää, emme istuisi kukaan täällä. Mutta en jaksanut alkaa niin kauaa väittämään vastaan. Istutaan nyt hetki.

Yleisö repeää, minä mukaan lukien. Se on erikoista, sillä loppujen lopuksi vitsi on aika nuiva.

Mutta Kimistä ei ole totuttu saamaan mitään. Hänen juttunsa kiinnostavat, koska ihmiset odottavat, mitä mies tällä kertaa letkauttaa. Kimi tunnistaa tilanteen.

Kysytään, ovatko herrat istuneet toistensa kyydissä autoissa kirjantekovaiheessa.

– En tiedä, olenko Karin kyydissä ollut, Kimi aloittaa.

– Et todellakaan ole, Kari vastaa ja jatkaa:

– Mutta minä olen ollut sinun kyydissäsi. Kirjassa mainitaan useaan otteeseen, että liikennemerkit ja nopeusrajoitukset ovat Kimille viitteellisiä.

– Suuntaa antavia. Mutta ne ovat ulkomailla. Minähän ajan aika sujuvasti omasta mielestäni. Se riittää minulle, jatkaa Kimi.

– Se on se takapenkkiläisen kohtalo, Kari toteaa.

– Olen varmasti antanut vaihtoehdon, että voi myös kävellä, Kimi letkauttaa.

***

Loppua kohden mediatilaisuudesta tulee vitsikilpailu. Kumpi saa toisen nauramaan ensimmäisenä?

Viimein se hetki koittaa. Mediasta tiedustellaan jotain Kimin 16 päivän ryyppyputkesta, josta kirjassa mainitaan muutaman sivun verran. Kimi vastaa jotain, mutta Kari saa kilpakumppaninsa nauruun.

– Jos on 18 vuotta ajanut, ja siitä 16 päivää juonut, niin se on aika vähän.

Kamerat välkkyvät, kun Jäämies antautuu johonkin nauruntapaiseen.

***

Toimistolle päästyäni ehdin vielä seuraamaan Kimin ja Karin yleisölle järjestettävää tilaisuutta. Kimiltä kysytään, mitä terveisiä hän haluaa yleisölleen lähettää.

– Toivottavasti tykkäätte kirjasta. Jos ette, niin ei varmaan voi palauttaa.

Ja ihmiset nauravat. He saavat Kimistä jotain, mitä kesken formulakisan ei saa.

Miljardit ihmiset nauravat päivittäin. Niin tekee myös Kimi Räikkönen. Me emme sitä vain yleensä näe, ja siksi se on erikoisen palkitsevaa. Siinä se kivikasvo nyt velmuilee.

Kimi sanoi, että haluaisi voida viedä lapsensa esimerkiksi Linnanmäelle ilman, että joku tulisi pyytämään kuvaa tai nimikirjoitusta. Miljoonia tienaavaa formulatähteä käy jopa sääliksi.

Taitaa se stand up -keikkakin jäädä.