Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen

Ulla Virtanen voisi hyvin muuttaa Tampereelle. Pariisin sen sijaan ei.

Koti ja kotipaikka ovat useimmille meistä tärkeimpiä asioita maailmassa. Ihmiset julistavat ylpeinä olevansa pohjanmaalaisia, savolaisia, paljasjalkaisia stadilaisia.

Minä pidän syntymäpaikkaani Riihimäkeä määrittävänä tekijänäni, mutta olen myös asunut useita vuosia ulkomailla. Kotoisuus on minusta kuin rakkaus: sen vain tuntee, kun joku juttu natsaa kohdalleen.

Heti ensimmäisellä kerralla turistina Lontoossa tajusin, että tämä paikka tuntuu kodilta. Tuo suurkaupungin kuhina, eläväisyys ja kaikki uusi jännittävä, mitä voisi oppia. Lontoo tuntui myös helposti saavutettavalta ja tutulta, olinhan pienestä pitäen lukenut kaupungista ja sen historiasta. Aika pian muutinkin Lontooseen, ja kolmen vuoden ajan suhteemme oli onnellinen.

Ennakkoon olin ajatellut, että tuntisin oloni taatusti kotoisaksi myös Pariisissa ja Dublinissa. Ehkäpä haluaisin myös muuttaa molempiin.

Pariisista kuvittelin, että voisin muina runotyttöinä sulautua väkijoukkoon, istua juomassa cappuccinoa kahvilan terassilla ja kirjoittaa kaunokirjallisuutta.

Dublin puolestaan kiinnosti minua suuresti, vaikken siitä paljoa tiennytkään. Jostain syystä olin vain aina kokenut olevani syntyperäinen irlantilais-riihimäkeläinen. Ehkä ajatus siitä, että en olisi kaupungissa ainoa punapäägeeninen pitkäraajainen, lämmitti minua.

Kummassakaan näistä kaupungeista en kuitenkaan tavoittanut sitä samaa kotoisuuden tunnetta, mitä Lontoo toi mukanaan. Molemmista pidin, mutta sydäntäni en menettänyt.

New York oli sitten se Tosi Rakkaus. Kun näin bussin ikkunasta Empire State Buildingin kohoavan korkeiden talojen joukosta, sydämeni sykähti. Ja kun ensimmäisenä iltana kävelin kaupungin hulinassa, homma oli selvä. Se pieni äänien surina ilmassa kaikista niistä ihmisistä, jotka kaupungissa elivät. Kauniit talot, ihanat puistot. Kamala liikenne ja omituiset höyrysuihkut iltahämärässä. Kaikki tässä mahdollisuuksien kaupungissa sykähdytti.

Newyorkilaiset ovat oman tiensä kulkijoita, jotka kävelevät vaikka pyjamassa kaupungilla, jos niikseen tulee. Vaikka kaupungissa on miljoonia ihmisiä, ei kadun kulmassa tarvitse seistä kartta kädessä kuin hetki, ja joku tulee kysymään tarvitseeko apua. Päädyin asumaan muutamaksi vuodeksi New Yorkiin. Jopa nyt tätä kirjoittaessani sykähtää ylitsevuotava rakkaus ja kaipaus tuota kaupunkia kohtaan.

Kotoisuus voi löytyä mistä vain. Suomessa tällainen kaupunki on Tampere. Jostain syystä kaikista Suomen kaupungeista Tampere aiheuttaa minussa sen tunteen. Jos en asuisi Helsingissä, muuttaisin Tampereelle.

Missä paikassa sinä olet kokenut kotoisuuden tunteen?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.