Silmien sulkeminen on usein se vaihtoehto, joka lopulta miellyttää eniten kaikkia pettämisdraaman osapuolia.

Törmäsin muutama vuosi sitten erääseen miespuoliseen tuttavaani baarin tanssilattialla. Vanhaa kaveria olisi ollut mukava nähdä, mutta kohtaamisemme oli vastenmielinen ja kiusallinen: hän kopeloi ja nuoleskeli vaaleaa ja kaunista, minulle vierasta naista keskellä suosittua yökerhoa.

Ikävän tilanteesta teki se, että kaveri oli pitkässä parisuhteessa toisen tuttavani kanssa. He olivat juuri hankkineet uuden yhteisen kodin, ja näytti, että kaikki oli muutenkin kunnossa. Tanssilattian nainen muistutti kovasti hänen tyttöystäväänsä – muttei kuitenkaan ollut hän.

Vaivaannuin tilanteesta. Todistin juuri häikäilemätöntä pettämistä, joten oliko minun velvollisuuteni välittää tyttöystävälle suru-uutiset?

Läheisessä suhteessa ystävän odottaa puuttuvan pettämiseen, vaikka se onkin vaikeaa.

Jos petetyksi joutuu läheinen ihminen, mielestäni aina kannattaisi kerätä rohkeutta kertoa. Läheisessä suhteessa ystävän odottaa puuttuvan pettämiseen, vaikka se onkin vaikeaa. Haluaisin ystäväni kertovan minulle, jos minua on petetty, jotta voisin hankkiutua eroon huonosta suhteesta. Ikävää olisi, jos lopulta kaiken paljastuttua saisin tietää, että ystäväni olisi tiennyt kaiken aikaa.

Pettäminen on nöyryyttävää petetylle – varsinkin jos se tapahtuu julkisella paikalla satojen todistajien ja monien tuttujen silmien edessä, kuten tässä tapauksessa. Puolituttujen suhdesoppaan on silti riskialtista heittää omaa lusikkaa. Jos uskottomuudesta kertoo puolituttu, petetyllä on nimittäin vaikea asetelma edessään: valehteleeko ulkopuolinen tyyppi vai oma rakas puoliso.

En lopulta puuttunut tähän pettämistapaukseen. Syy on se, että kun kerran aiemmin puutuin, minua ei uskottu ja sain otsaani leiman toisten asioihin sekaantujana ja valehtelijana. Siksi ajattelen, että vaikka rehellisyys tuntuu minusta oikealta, kannattaa harkita kahdesti. Kukaan ei halua joutua pettämisdraaman kolmanneksi osapuoleksi ja syntipukiksi.

Tuntemani pariskunta on vieläkin yhdessä. Välillä mietin, onko tyttöystävää petetty kaikki nämä vuodet, eikä kukaan kerro.

kokemusta on

Kaverini petti kumppaniaan silmieni edessä – ja yhdestä syystä en puuttunut asiaan

Vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, jos ilmiantaja on itse sinkku. Helposti mies alkaa syyttämään naisensa sinkkukaveria suhteen mustamaalaamisesta ja naisystävänsä houkuttelemisesta sinkkumarkkinoille kaverikseen. Olen kokenut tämän useasti, että ystäväni pettää miestään ja tai jättää hänet, niin minä sain sinkkuna syyt niskoilleni usuttamisesta vieraisiin tai sinkuksi yllyttämisestä! Sinkulla kun ilmeisesti on löyhempi moraali kun muilla...
Lue kommentti
en kerro

Kaverini petti kumppaniaan silmieni edessä – ja yhdestä syystä en puuttunut asiaan

Noh.. minua ei ole kutsuttu 10v. mihinkään bileisiin enään, koska kaikkien mielestä aiheutin ison riidan, jossa pettäjää puukotettiin. Aluksi ei minuakaan uskottu kun kerroin sen kerran kaverilleni, mutta asia eteni ryypätyn alkomahoolin kanssa ja tunnustus tuli muidenkin edessä. Muija puukkoon ja siihen päättyi se ilta. Syypääksi nimettiin minut ja poliisin kuulutelun jälkeen asioita ei uskottu edes paperilla. En syyllistynyt mihinkään. Terveisiä vain sinne Poriin!
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti