Parhaimmillaan kateus voi auttaa saavuttamaan sen, mitä haluaa. Sitä ennen tunteesta on kuitenkin pystyttävä puhumaan.

”Ai kauhea, miten se Pirkko nyt silleen?”

”No en tiiä. Taitaa olla kateellinen.”

Kateus. Tuo suomalaisten perisynti. Jokainen meistä on ollut joskus kateellinen, mutta harvempi myöntää asiaa ääneen.

Syy on tietenkin se, että kateutta pidetään huonon ihmisen merkkinä. Siksi kateellisille sanotaan: Ei toisen onni ole sinulta pois. Miten voit olla noin pikkumainen? Kasva aikuiseksi.

Fraaseista huolimatta minun on pakko tunnustaa: olen aivan valtavan kateellinen tyyppi.

Kateus vaikuttaa elämääni päivittäin. Syyt ovat välillä niin pieniä, että ulkopuolista ne lähinnä naurattavat. Minut nämä pienet asiat ovat kuitenkin saaneet niin itkemään, suuttumaan kuin ahdistumaan. Ja ennen kaikkea ne ovat saaneet minut häpeämään.

No millaisia asiat ovat herättäneet minussa kateutta? Viimeisen viikon aikana esimerkiksi tällaiset:

  1. Tänään aamulla näin rullaportaissa kaksi rakastunutta suutelemassa. Ensin hieman paheksuin heitä katseellani. Kuinka se kaksikko niin julkeasti siinä toisiaan rakastaa? Pian kuitenkin ymmärsin, että rakastavaisten näkeminen herätti minussa ennen kaikkea kateutta. Miksei minun parisuhteeni ole yhtä intohimoinen?
  2. Alkuviikosta kävimme siskoni kanssa harrastamassa kiipeilyä. Siskoni suoriutui hommasta aivan mahdottoman hyvin, paljon minua paremmin. Turhauduin ja kotimatkalla aloin melkein itkeä. Voivottelin, kuinka huono olenkaan. Miksi en voi olla yhtä hyvä lajissa kuin hän? Miksi hän on meistä se liikunnallisempi? Äiti ja isä ihan varmasti kannustivat häntä lapsena enemmän liikkumaan kuin minua. Olin niin kateellinen hänen taidoistaan, että sanoin kumppanilleni lopettavani harrastuksen.
  3. Kaikista raastavinta kateutta tunsin, kun kävimme puolisoni kanssa yhteisen ystävämme uudessa kodissa. 100 neliön upea asunto Helsingin keskusta-alueella sai ensin suuni loksahtamaan ihastuksesta – ja sitten mieleni mustaksi. Pienessä päässäni aloin jauhaa, ettei tyyppi ansainnut hienoa kämppää.

Joka kerta, kun saan itseni kiinni kateellisuudesta, minua nolottaa. Häpeän omaa pikkumaisuuttani. Nolostelen kykenemättömyyttäni tuntea iloa toisten puolesta.

Pahimmassa nolostelun hetkessä minun on vaikea muistaa kaikkein parasta keinoa käsitellä kateutta.

Se on ymmärrys siitä, ettei kateellisuuttaan nimenomaan tarvitsisi hävetä. Ei siitäkään huolimatta, että meidät on opetettu niin tekemään.

Syitä on kaksi:

Ensinnäkin, häpeä estää pahimmillaan tunteen käsittelemisen. Se on iso ongelma. Helsingin Sanomien haastatteleman tutkijan Susanna Lundellin mukaan kateellisuus voi pahimmillaan ajaa hirveään kierteeseen. Siinä vaiheessa ei pysty enää keskittymään omaan elämäänsä, koska ajattelee katkerana muiden tekemisiä.

Toiseksi, nolosteleminen vähättelee kateuden voimaa. Kateus voi nimittäin parhaimmillaan olla varsin kehittävä tunne. Kodin Kuvalehden haastatteleman psykoterapeutti Terhi Teräs-Hukan mukaan kateudesta puhuminen auttaa ihmistä usein hahmottamaan, mitä hän oikeasti elämältä tahtoo. Kateus voi opettaa jotain.

Näistä syistä olen tehnyt päätöksen, että taistelen nolostelua vastaan ja puhun kateudestani aina suoraan.

Ääneen nuriseminen pienentää pahaa oloa. Se auttaa huomaamaan, ettei kateudessa vellominen vie minua minnekään. Sen sijaan toimintasuunnitelman tekeminen voi viedäkin. Sellaisesta on kuitenkin turha haaveilla, ennen kuin on myöntänyt itselleen, että haluaisi samanlaisen elämän kuin jollain toisella.

Saman puhumispäätöksen on tehnyt myös laulaja Antti Tuisku. Hän kertoi viime kesänä Me Naisille, että tarkastelee oman päänsä liikkeitä jatkuvasti.

– Jos kateuden tai riittämättömyyden tunteet nousevat pintaan, suhtaudun niihin tosi brutaalisti. Puhun niistä ystävien kanssa ja terapiassa.

Ja arvatkaa, mitä se höpöttäminen on Antille antanut? Ehdottomasti paremman fiiliksen.

– Koen, että minulla on nyt kokonaisvaltaisesti tosi hyvä olo, hän kertoi.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti