NäyttelijäUlla Virtanen kuuli teininä, että hänellä on outo naama. Niin onkin. Hyvä! Twitter: @ullavirtanen
NäyttelijäUlla Virtanen kuuli teininä, että hänellä on outo naama. Niin onkin. Hyvä! Twitter: @ullavirtanen

Koomikko Ulla Virtanen kertoo kolumnissaan, kuinka hän kävi läpi surutyön kaikki vaiheet, kun puolet hänen kasvoistaan halvaantui.

Haluatko kuulla salaisuuden? Yläpuolella olevassa kuvassani minulla on kasvohalvaus. Kyllä! Siksi en väläytä isoa hymyä vaan olen vakavaa tyttöä. Vaikka kasvoistani oli puolet halvaantunut, saimme viime syksynä otettua kolumnikuvan määräaikaan mennessä – kiitos ihanan taustatyöryhmän.

Näyttelijän ainoa työkalu on oma keho. Kasvohalvausdiagnoosi ei siis kauheasti ilahduttanut, etenkin kun tiedän, kuinka naisnäyttelijän työnsaanti hankaloituu iän karttuessa.

Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä!

Kävin läpi surutyön kaikki vaiheet. Aluksi työtehtävät eivät minua huolettaneet.

Ensimmäiset päivät vain naureskelin asialle ja tein roikkuvalla naamallani liian monta Merirosvokapteeni Virtanen har-har-har- sekä Suihkulähde vuotavasta suupielestä -imitaatiota. Ihan varmasti löytyisi monta näytelmää ja elokuvaa, joissa tarvittaisiin puolinaamaista naisnäyttelijää! Niin kuin esimerkiksi Batman-elokuvat. Menestys Hollywoodissa varma!

Ystäväni alkoivat pian toivoa, että kasvohalvauksen sijaan olisin saanut akuutin mykkyyskohtauksen.

Jossain vaiheessa sairauslomaa aloin kuitenkin turhautua – ja googlailla. Siirryin vaiheeseen epätoivo. Sain tietää, että halvaus saattaisi kestää jopa vuoden tai jopa koko loppuelämän. Sen lisäksi diagnosoin samalla itselleni myös kaikkea hullun lehmän taudista kivessyöpään. Romahdin.

Poikaystäväni silitteli päätäni, kun paruin urani ja koko elämäni olevan ohitse. Minusta tulisi hullu kissamummo yksin pirtissä! Poikaystäväni huomautti, etten asunut yksin eikä minulla ollut kissoja eikä pirttiä. Mutta surutyön tässä vaiheessa kaikki oli minulle mahdollista.

Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun.

Epätoivosta siirryin pahimpaan vaiheeseen, itsekeskeiseen turhamaisuuteen. Kun kortisonilääkitys ja lepo alkoivat tehota, tutkiskelin kortisonin sivuvaikutuksia. Höyrypäissäni löysin kaikki mahdolliset sivuoireet eli kuukasvot ja painonnousun. Tulkitsin ne niin, että tulisin lihoamaan vähintään sata kiloa viikossa. Itku kurkussa lähetin kolumnikuvieni stylistille viestin, etten tulisi mahtumaan mihinkään vaatteisiin.

Tämä vaihe hävettää minua. Kuinka hömppä pitää olla, että pelkää mahdollista painonnousua enemmän kuin sitä, että toinen silmä ei mene halvauksen vuoksi enää koskaan kiinni?

Selvisin vähällä. Kuukaudessa olin jo lähes parantunut. Ja jos jotakin, niin halvaus auttoi arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani. Jo niissä kolumnivalokuvauksissakin pyysin photoshoppaamaan ryppyjä kasvoilleni. Mieluummin ryppyjä ja ilmeet kuin tunteeton vahakasvo.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Himmennintoiminto

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Että sellainen vaikeuksien kautta voittoon juttu. Itse antaisin tässä tapauksessa pisteet kirjoittajan miehelle, koska moni nainen olisi jo tuollaisessa tilanteessa lähtenyt lätkimään jos miehelle olisi käynyt samoin. Ehkäpä Ulla on muitakin piilotettuja avuja jonka vuoksi mies oli valmis pitämään puunaamaisenkin naisen, itse vetäisin johtopäätöksen suoraan erääseen evvk:n jaksoon jossa Ulla kertoi näistä avuistaan...
Lue kommentti
Facialis parese

Kasvohalvaus auttoi minua arvostamaan jokaista ruttua kasvoillani

Aihe on minulle tuttu, sillä rakas poikani on syntymästään saakka kärsinyt kasvohalvauksesta. Mistä halvaus johtuu, sitä ei ole kukaan pystynyt meille kertomaan. Poikani on hyvännäköinen nuori mies, mutta kasvohalvaus on ollut hänelle niin tuskaa, ettei sitä voi sanoin kuvata. Nämä kuukauden tai parin kasvohalvauksesta kärsineet eivät ymmärrä, millaista on jatkuvasti olla vinokasvoinen "vahakasvo" elämän loppuun saakka. Kaikki selfiet ja hymyilyt, uusiin tilanteisiin menemiset, esiintymiset jne...
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti