Puolustusministeri Jussi Niinistön ehdotus jättää motivoituneet naiset pois armeijasta on säästökohteista surkein, kun samaan aikaan kasarmeilla lojuu tupien täydeltä vähät välittäviä vetelyksiä.

Kuten jokainen suomalainen nuorukainen, myös minä jouduin armeijaan. Halusin alusta asti päästä intistä pois mahdollisimman pian – ”puolessa vuodessa” eli 165 päivässä. Asuintupani jaoin 10 muun pojan kanssa. Meistä vain yksi halusi palvella isänmaata yli tuon vähimmäistuomion verran.

Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja ja puolessa vuodessa pois.

Viereisessä tuvassa asuvat naiset olivat tulleet armeijaan vuodeksi. Naapurituvan Oona yritti kaikkensa, jotta hänet valittaisiin johtajakoulutukseen. Valintapäivän lähestyessä minä puolestani kerroin valintoja arponeelle kapteenille työskennelleeni kansainvälisessä ravintolassa kokkina. Kertomatta jäi, että ravintola oli Mäkkäri. Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja – ja puolessa vuodessa pois. Oona palveli vuoden, jollei jäänyt jopa töihin armeijaan.

Me poitsut lintsasimme hommista, jos suinkin pystyimme. Moni valitti kipeää polvea, kun olisi pitänyt ryntäillä rynnäkkökiväärin kanssa lähimetsässä. Samaan aikaan Kela maksoi asuntojemme vuokrat, ja Puolustusvoimat antoi vähän taskurahaakin.

Nyt puolustusministeri Jussi Niinistö on keksinyt, että vapaaehtoisena sotaväkeen tulevat naisethan tässä aiheuttavat armeijalle kustannuksia. Emme suinkaan me varuskuntasairaalassa mitä ihmeellisimmillä verukkeilla lojuvat isiemme pojat. 

Miksi minä kelpasin syömään yhteiskunnan varoja, mutta armeijaan haluavaa ei sinne oteta? Luulisi, että yksi motivoitunut mimmi on parempi maanpuolustaja kuin viisi vastentahtoisesti miehistymään tuotua, maastopukuun sujautettua rimpulaa. Sukupuoliarpa syrjii kaikkia.

Ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat.

Suomen puolustuksesta vastaava herrashenkilö tuumasi, ettei ”kansallisen turvallisuuden tasosta voida tinkiä”. Niinistön mukaan säästötoimena armeija voitaisiin sulkea naisilta aluksi esimerkiksi vuodeksi.

Minulla on Jussille parempi kokeiluehdotus: ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat. Suomalaisia nuoria joutuu vankilaan, koska he eivät tahdo armeijaan, mutta samaan aikaan innokkaimpia ei edes huolita mukaan. On järjetöntä ajatella, että puolustuksemme taso paranisi, jos naiset hyllytettäisiin.

Maanpettureita riittää

Jussi Niinistö, miksi haluaisit armeijaan mieluummin minut kuin naisen?

oikea länsimaa kirjoitti: Armeijan jälkeen muutin maasta pois. Vastenmielistä pakotusmeinikiä. Vessoja ilman koppeja, taipalsaareen hukutettuja ikätovereita ja kalusto oli surkeaa kuten johtaminen. Pojillani ei ole suomen kansalaisuutta, koska he eivät ole valtion omaisuutta. Ps. Olinpa yhden Taipalsaareen (erisnimet kirjoitetaan isolla suomen kielessä) hukkuneen hautajaisissa. Niin surun murtamia kuin hänen vanhempansa olivatkin, olivat he samalla myös ylpeitä pojastaan! Hyvä, että lähdit pois...
Lue kommentti

Vanhemmiten olen huomannut henkilökohtaisten rytmien hienouden, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Aikoinaan lukiossa viereisessä pulpetissa istui tyttö, joka sai minut usein puhkumaan ärtymyksestä. Kun vihkoon piti piirtää marginaali, hän otti esiin viivoittimen, pohti linjaa, asetteli viivoittimen, piirsi viivan ja laittoi viivoittimen hitaasti takaisin penaaliin. Sitten hän katsoi hetken työnsä tulosta. Tällä välin minä olin piirtänyt marginaalin sinne päin, koska ajattelin, että eihän laskutehtäviä viivojen suoruuksilla lasketa. Ennen kuin vierustoverini oli ehtinyt piirtää viivansa, minä ehdin pudottaa penaalin, kerätä tavarani, lyödä pääni pulpettiin sekä käydä juomassa. Loput ajasta käytin tuhisten ja tuijottaen tarkkaa ja rauhallista vierustoveriani. Piirrä jo se pirun viiva!

Vika ei tietenkään ollut hänessä. Vierustoverini sisäinen rytmi vain oli aivan vastakkainen kuin minulla, enkä osannut käsitellä rytmieroja.

 

Minä olen nopea. Teen montaa asiaa yhtä aikaa. Puhun monesta asiasta yhtä aikaa. Saatan vaihtaa kesken lauseen ajatusta toiseen aiheeseen. Puhun vahingossa toisen päälle, kun innoissani assosioin ajatusta eteenpäin. Kirjoitan järjettömän pitkiä lauseita ja muokkaan sanoja huoletta. Jos saan idean, lähden mieluiten seuraavan kahden minuutin sisällä toteuttamaan sitä.

Uskon, että tällainen on hitaammalla rytmillä toimiville sietämätöntä, ja kaltaiseni ihminen tuntuu heistä rauhattomalta säätäjältä.

Joskus kärsin temperamentistani. Tunne ja impulssit ohjaavat tekemisiäni, mutta välillä toivon, että osaisin harkita pidempään sen sijaan, että spurttaisin joka tunteen perässä. Sanon ja toimin ennen kuin jotkut toiset ovat ehtineet edes pohtia asiaa. Pitkään vatvominen myös usein turhauttaa minua suuresti. Haluaisin jo mennä ja tehdä!

 

Vanhemmiten olen ymmärtänyt henkilökohtaisten rytmien hienouden. Olen myös ylpeä omasta rytmistäni. Sehän tekee minusta minut. Nopea reagointini impulsseihin on syy siihen, miksi saan aikaan paljon ja toteutan suunnitelmiani. Jos haluan oppia tanssimaan, olen tunnin sisällä ilmoittautunut tanssitunneille. Työssäni näyttelijänä tunne- ja impulssiherkkyydestä on hyötyä. Mutta myös hitaammat rytmit ovat upeita. Rauhalliset pohtijat saavat aikaan hallittuja kokonaisuuksia, heidän toimintansa on kuin korulauseista proosaa. He eivät mokaile niin paljon ja osaavat elää hetkessä.

Joskus, kun kaksi henkilöä eivät tule toimeen, se saattaa johtua vain siitä, että he eivät ole virittäneet rytmejään keskenään. Onhan se hirveän vaikeaa, jos toinen tanssii sambaa ja toinen valssia. Tärkeintä on pyrkiä löytämään yhteinen rytmi ja tanssia yhdessä vaikka tangoa. Tai sitten voi vain päättää istua eri pulpetissa ja antaa toisen olla juuri sellainen kuin on.

Twitter @ullavirtanen

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.