Näyttelijä Ulla Virtanen on ihmistyypiltään  "heti vaikka huti" -ihminen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ihmistyypiltään "heti vaikka huti" -ihminen. Kuva: Juha Salminen

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Kuulin kuntosalilla naisen kertovan kaverilleen, kuinka hän olisi ihannepainossaan, jos saisi pudotettua kaksi kiloa. Vihdoinkin bikinikunnossa. Varmasti myös onnellisempi, rakastetumpi ja ihaillumpi.

Tätä viimeistä lausetta hän ei tosin itse sanonut, se oli oma tulkintani. Nainen vaikutti siltä kuin vain nuo kaksi pikkuruista kiloa olisivat onnen esteenä.

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan. Oma kroppani muuttuu kaksi vaatekokoa jo pelkästään ihanan aasialaisteemaisen buffet-ruokailun aikana. Kuukautisten aikana näytän siltä, että olen pikemminkin raskaana.

Minulla on teoria, että nämä kahden kilon pudottajat ovat niitä samoja tyyppejä, joilla on aina suosituksien mukaisesti säästössä kolmen kuukauden palkan verran rahaa pahan päivän varalle. Niitä, jotka mittaavat tarkalleen oikean määrän spagettia reikämitan läpi ennen kiehumaan laittamista. Niitä, joiden elämä on oikeasti täydellisen kontrollissa.

Totta puhuen minä haluaisin olla kuin he. Haluaisin elää tuntien, että minulla on homma hallussa ja vakaa varmuus elämässä. Vaan kun ei ole. Olen suurpiirteinen ja elämäntyyliltäni löyhäperäinen. Kun esimerkiksi kokkaan, tuntuvat reseptien ainesmäärät turhan tarkoilta. Sinnepäin, on ruokieni salaisuus ja kirous. Kaikki isolla kauhalla.

”Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen.”

Toisaalta on myös olemassa sanonta “nuttu nurin, onni oikein”. Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen. Mitäpä jos pudotan ne kaksi kiloa, mutta ne putoavatkin väärästä paikasta tai jostakin, mistä en ikinä ole niitä tuntenut enkä nähnyt?

Rahan suhteen en voi tietenkään väittää, etteivätkö säästöt tilillä toisi hieman onnea ja mielenkeveyttä. Olisihan ihan kivaa, jos säästötilillä olisi jemmassa rahaa esimerkiksi toimitusjohtajan vuoden palkan verran. Mutta olenko valmis pistämään joka kuukausi säästöön niin paljon, että minulla olisi sellainen pahan päivän vara? Ja samalla karsimaan jostain, mikä minulle tuottaa nyt paljon iloa? Vai riittäisikö kuitenkin se välimuoto: vähän säästössä, vähän tuhlattuna johonkin, mikä tuottaa enemmän iloa kuin hyötyä?

Minusta ajatus kahden kilon pudottamisesta tuntuu naurettavalta. Eihän se oikeasti näy missään, ei ainakaan kenellekään muulle. Ne kaksi kiloa edustavat enemmänkin sitä ainaista tyytymättömyyttä itseen, sitten kun -ajattelua. Sitten kun kaksi kiloa on pois, vasta sitten olen täysin onnellinen. Tai sitten kun olen varakkaampi.

Jos onni on niin pienestä säädöstä kiinni, ehkä voisi miettiä, että joko se olisi tarpeeksi lähellä. Ehkä avain onneen onkin, että riittää, kun on vähän sinnepäin. Että onni on jo tässä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.