Näyttelijä Ulla Virtanen on ihmistyypiltään  "heti vaikka huti" -ihminen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ihmistyypiltään "heti vaikka huti" -ihminen. Kuva: Juha Salminen

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Kuulin kuntosalilla naisen kertovan kaverilleen, kuinka hän olisi ihannepainossaan, jos saisi pudotettua kaksi kiloa. Vihdoinkin bikinikunnossa. Varmasti myös onnellisempi, rakastetumpi ja ihaillumpi.

Tätä viimeistä lausetta hän ei tosin itse sanonut, se oli oma tulkintani. Nainen vaikutti siltä kuin vain nuo kaksi pikkuruista kiloa olisivat onnen esteenä.

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan. Oma kroppani muuttuu kaksi vaatekokoa jo pelkästään ihanan aasialaisteemaisen buffet-ruokailun aikana. Kuukautisten aikana näytän siltä, että olen pikemminkin raskaana.

Minulla on teoria, että nämä kahden kilon pudottajat ovat niitä samoja tyyppejä, joilla on aina suosituksien mukaisesti säästössä kolmen kuukauden palkan verran rahaa pahan päivän varalle. Niitä, jotka mittaavat tarkalleen oikean määrän spagettia reikämitan läpi ennen kiehumaan laittamista. Niitä, joiden elämä on oikeasti täydellisen kontrollissa.

Totta puhuen minä haluaisin olla kuin he. Haluaisin elää tuntien, että minulla on homma hallussa ja vakaa varmuus elämässä. Vaan kun ei ole. Olen suurpiirteinen ja elämäntyyliltäni löyhäperäinen. Kun esimerkiksi kokkaan, tuntuvat reseptien ainesmäärät turhan tarkoilta. Sinnepäin, on ruokieni salaisuus ja kirous. Kaikki isolla kauhalla.

”Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen.”

Toisaalta on myös olemassa sanonta “nuttu nurin, onni oikein”. Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen. Mitäpä jos pudotan ne kaksi kiloa, mutta ne putoavatkin väärästä paikasta tai jostakin, mistä en ikinä ole niitä tuntenut enkä nähnyt?

Rahan suhteen en voi tietenkään väittää, etteivätkö säästöt tilillä toisi hieman onnea ja mielenkeveyttä. Olisihan ihan kivaa, jos säästötilillä olisi jemmassa rahaa esimerkiksi toimitusjohtajan vuoden palkan verran. Mutta olenko valmis pistämään joka kuukausi säästöön niin paljon, että minulla olisi sellainen pahan päivän vara? Ja samalla karsimaan jostain, mikä minulle tuottaa nyt paljon iloa? Vai riittäisikö kuitenkin se välimuoto: vähän säästössä, vähän tuhlattuna johonkin, mikä tuottaa enemmän iloa kuin hyötyä?

Minusta ajatus kahden kilon pudottamisesta tuntuu naurettavalta. Eihän se oikeasti näy missään, ei ainakaan kenellekään muulle. Ne kaksi kiloa edustavat enemmänkin sitä ainaista tyytymättömyyttä itseen, sitten kun -ajattelua. Sitten kun kaksi kiloa on pois, vasta sitten olen täysin onnellinen. Tai sitten kun olen varakkaampi.

Jos onni on niin pienestä säädöstä kiinni, ehkä voisi miettiä, että joko se olisi tarpeeksi lähellä. Ehkä avain onneen onkin, että riittää, kun on vähän sinnepäin. Että onni on jo tässä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.