Siis aivan kamala kohtalo, joku toi jääkaappiin makaronilaatikon ja pesi ikkunat. Törkeää! Vai onko sittenkään?

Helsingin Sanomissa kerrottiin taas siitä, miten lapsiperheissä vanhemmat ottavat yhteen isovanhempien kanssa. Syyt ovat raskauttavia: isovanhemmat tuovat kyläillessään tuliaiseksi ruokaa, he ostavat lapsille tavaroita ja vaatteita pyytämättä ja ryhtyvät siivouspuuhiin ilman lupia. Tulee myös älyttömiä neuvoja.

Myönnän olleeni saman ongelman kourissa.  Loukkaannuin, kun äitini osti esikoisvauvalleni rumanvärisen muumiyöpuvun. Ja suivaannuin siitäkin, kun appi kantoi terassille ämpärillisen perunoita. Mitä hittoa minä noille perunoille nyt teen? Heitä vaikka roskiin, lungi mieheni vastasi kiukutteluuni.

Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta.

Jokaisella visiitillään anoppi tuo meille ainakin paketin ohuen ohutta metvurstia, jossa on yhdeksän prosenttia rasvaa. Kassissa on ehkä vielä marjoja tai lihaa pakastettavaksi sekä jotain pientä tavaraa tai vaatetta lapsille. Ennen ajattelin, että mitä järkeä on raahata meille metukkaa Pohjanmaalta. Syömme sitä paitsi ihan täysrasvaista versiota.

Sitten pääsin kahleistani. Päätin suhtautua vanhempien touhuihin rennolla asenteella. Tai ainakin yrittää sitä.

Kun muut alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle.

 Vanha minä olisi saanut slaagin, kun anoppi toi viime kesänä meille uuden maton. Otin lahjan kiitollisena vastaan ja levitin sen keittiön lattialle – matto on käytössä edelleen. Kun muut ihmiset alkavat siivota meillä, heittäydyn onnellisena sohvalle pitkäkseni. Fuksianvärinen muumiyöpukukin pääsi uudestaan käyttöön kuopuksellani. Ja metukkaperinnehän on ihan hauska juttu, se kuitenkin on mieheni lempileikkelettä.

Tiedostan, että tässä olisi kuitenkin vielä petrattavaa. Vaikka nimiehdotukset lapsille menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, otan välillä kierroksia pihaamme kohdistuvista istutussuunnitelmista tai ehdotuksista lastemme nukkumajärjestelyihin. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun antaa asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan turhia reagoimatta ja muistaa hengittää syvään. Ei ole pakko totella anoppia tai edes omaa äitiä.

Paremmintietäjä

Jos anoppi ärsyttää, saat syyttää itseäsi

Ehkä kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset: Onko anoppi/äiti/kukavaan pahantahtoinen vai vain erilainen kuin itse olen? Onko tämä käsillä oleva tilanne (esim. vääränlainen tuliainen) iso vai pieni kysymys? Loukkaako tietty teko arvojani perusteellisesti vai onko kyse vähäisemmästä rikkeestä? Kyllä aikuisen miniän/tyttären pitäisi kyetä arvioimaan mitkä asiat ovat keskustelun ja mahdollisen loukkaantumisen arvoisia ja mitkä kovin toisarvoisia... Ne asiat, jotka ovat itselle oikeasti...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti
Vierailija

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Onkohan Ulla sellainen täysverinen märehtijä jota jää tuollainen asia kalvamaan pitkiksi ajoiksi, ehkä sillä on myös näyttelijöille tyypillinen hyvä muisti ja muistaa tuon etuilijan kymmenenkin vuoden kuluttua alkaen huutaa sille pää punaisena jossain Lidilissä kun näkee sen, että: m***'u ohit minut kuin pullopersesika lentokentän jonossa! johon toinen ehkä vastaa(luultavasti ei kuitenkaan) ai anteeksi koska kun en ollenkaan muista? Ulla: no tanan kele! vuonna 2017! Asiaahan se Ulla silti...
Lue kommentti

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?