Jörn Donner kertoi, että hän päätti olla isä vain yhdelle kolmasosalle lapsistaan. Voisiko kukaan nainen toimia samalla tavalla – ja pysyä yhteiskunnan arvostettuna tukipilarina?

Monet tuskailevat työn ja perheen yhdistämistä, mutta hei, ei vanhemmuutta tarvitse ottaa niin vakavasti.

Raikkaan erilaisen ajattelutavan vanhemmuuteen esittelee tänään 85 vuotta täyttävä kirjailija, ohjaaja, entinen kansanedustaja ja diplomaatti Jörn Donner. Hän kertoo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä päättäneensä olla vanhempi vain kahdelle lapsistaan.

– Minulla on kuusi lasta eri suhteista, mutta olen pitänyt huolta vain nuorimmistani Rafaelista ja Danielista. -- Neljän muun lapseni kanssa en ole ollut juuri tekemisissä. Päätin aikoinaan katkaista yhteydet kahteen ensimmäiseen poikaani, jotka syntyivät 21-vuotiaana solmimastani avioliitosta. Entinen vaimoni oli hyvin hankala, eivätkä mitkään tapaamisajat sopineet hänelle, Jörn Donner perustelee Kuukausiliitteessä.

Kahden muun lapsen kanssa Donner ei halunnut olla tekemisissä, sillä he olivat vahinkoja. 

Vanhemmuus on tietysti nykymaailmassa valinta. Länsimainen nainen voi valita, mitä keholleen tekee. Länsimainen mies voi valita, käyttääkö esimerkiksi ehkäisyä naisten kanssa piehtaroidessaan. Silti yllätyksiä tapahtuu.

Ainoa, joka ei voi tilannetta valita, on lapsi. Hän vain syntyy tähän maailmaan. Se, että syntymä sattuu nyppimään jompaakumpaa vanhempaa, ei ole hänen syynsä. Hänellä on oikeus tulla rakastetuksi. 

Kelpaisiko sarjahylkääjä-äiti kansakunnan kaapin päälle suureksi suomalaisuuden ikoniksi? 

Äitejä ja isiä on moneen junaan, mutta tuntuu veikeältä ajatella, voisiko kukaan nainen toimia kuin Donner. Porskutella vuosikymmeniä luottamustoimesta toiseen, paistatella arvostuksen valokeilassa. Todeta 85-vuotishaastattelunsa sivulauseessa: ”Joo, päätin olla äiti vain kahdelle lapsistani. Yksi exäni oli niin hankala, että en jaksanut enää tavata niitä ekoja lapsiani. Sitten oli tosiaan pari lasta, jotka syntyivät suhteiden ulkopuolella. Musta niitä ei lasketa.” 

Kelpaisiko sarjahylkääjä-äiti kansakunnan kaapin päälle suureksi suomalaisuuden ikoniksi? Vai saattaisiko joku närkästyä ja huomauttaa, että kyllä kaikki lapset oikeasti lasketaan.

Nekin, jotka eivät ole sattuneet sinua kiinnostamaan. 

mies

Jörn Donner päätti olla isä vain kahdelle kuudesta lapsestaan – hei Jörkka, vanhemmuus ei ole tahdon asia!

Donner paljastui oksettavaksi pelleksi, joka ei kanna näköjään ole halunnut kantaa mitään vastuuta teoistaan. Onneksi käppänä ei kuulu omaan tuttavapiiriin, sieltä tulisi nopea lähtö tuolla asenteella. Kun ex-vaimo teki tapaamiset vaikeiksi, äijä nosti kädet ylös ja luovutti ja sitä kautta sai lapset kärsijöiksi. MIES olisi järjestänyt tapaamiset keinolla tai toisella.
Lue kommentti

Vanhemmiten olen huomannut henkilökohtaisten rytmien hienouden, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Aikoinaan lukiossa viereisessä pulpetissa istui tyttö, joka sai minut usein puhkumaan ärtymyksestä. Kun vihkoon piti piirtää marginaali, hän otti esiin viivoittimen, pohti linjaa, asetteli viivoittimen, piirsi viivan ja laittoi viivoittimen hitaasti takaisin penaaliin. Sitten hän katsoi hetken työnsä tulosta. Tällä välin minä olin piirtänyt marginaalin sinne päin, koska ajattelin, että eihän laskutehtäviä viivojen suoruuksilla lasketa. Ennen kuin vierustoverini oli ehtinyt piirtää viivansa, minä ehdin pudottaa penaalin, kerätä tavarani, lyödä pääni pulpettiin sekä käydä juomassa. Loput ajasta käytin tuhisten ja tuijottaen tarkkaa ja rauhallista vierustoveriani. Piirrä jo se pirun viiva!

Vika ei tietenkään ollut hänessä. Vierustoverini sisäinen rytmi vain oli aivan vastakkainen kuin minulla, enkä osannut käsitellä rytmieroja.

 

Minä olen nopea. Teen montaa asiaa yhtä aikaa. Puhun monesta asiasta yhtä aikaa. Saatan vaihtaa kesken lauseen ajatusta toiseen aiheeseen. Puhun vahingossa toisen päälle, kun innoissani assosioin ajatusta eteenpäin. Kirjoitan järjettömän pitkiä lauseita ja muokkaan sanoja huoletta. Jos saan idean, lähden mieluiten seuraavan kahden minuutin sisällä toteuttamaan sitä.

Uskon, että tällainen on hitaammalla rytmillä toimiville sietämätöntä, ja kaltaiseni ihminen tuntuu heistä rauhattomalta säätäjältä.

Joskus kärsin temperamentistani. Tunne ja impulssit ohjaavat tekemisiäni, mutta välillä toivon, että osaisin harkita pidempään sen sijaan, että spurttaisin joka tunteen perässä. Sanon ja toimin ennen kuin jotkut toiset ovat ehtineet edes pohtia asiaa. Pitkään vatvominen myös usein turhauttaa minua suuresti. Haluaisin jo mennä ja tehdä!

 

Vanhemmiten olen ymmärtänyt henkilökohtaisten rytmien hienouden. Olen myös ylpeä omasta rytmistäni. Sehän tekee minusta minut. Nopea reagointini impulsseihin on syy siihen, miksi saan aikaan paljon ja toteutan suunnitelmiani. Jos haluan oppia tanssimaan, olen tunnin sisällä ilmoittautunut tanssitunneille. Työssäni näyttelijänä tunne- ja impulssiherkkyydestä on hyötyä. Mutta myös hitaammat rytmit ovat upeita. Rauhalliset pohtijat saavat aikaan hallittuja kokonaisuuksia, heidän toimintansa on kuin korulauseista proosaa. He eivät mokaile niin paljon ja osaavat elää hetkessä.

Joskus, kun kaksi henkilöä eivät tule toimeen, se saattaa johtua vain siitä, että he eivät ole virittäneet rytmejään keskenään. Onhan se hirveän vaikeaa, jos toinen tanssii sambaa ja toinen valssia. Tärkeintä on pyrkiä löytämään yhteinen rytmi ja tanssia yhdessä vaikka tangoa. Tai sitten voi vain päättää istua eri pulpetissa ja antaa toisen olla juuri sellainen kuin on.

Twitter @ullavirtanen

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.