Jenni Kokander antaa sata uudenvuodenlupausta Suomen synttäreiden kunniaksi.
Jenni Kokander antaa sata uudenvuodenlupausta Suomen synttäreiden kunniaksi.

Lupaan keskittyä hyvään ja tehdä enemmän sen eteen. Ja lupaan luopua rikkinäisistä sukkahousuista, Jenni Kokander listaa.

Lupaan ensi vuonna viedä äitini syömään, maistaa kalakukkoa ja syödä hitaan aamiaisen kaksin mieheni kanssa. Lupaan jättää berliininmunkit, sipsit ja oluet vähemmälle, mutta lupaan pitää kiinni tavastani nauttia salaa nakkeja jääkaapin valossa. Lupaan syödä enemmän porkkanoita, lanttua, punajuurta, kukkakaalia ja mustikoita, koska rakastan niitä kaikkia.

Lupaan olla parempi ystävä. Lupaan vastata puhelimeen, katseisiin, ojennettuihin käsiin ja kirjeisiin kaukaisista maista. Lupaan, ettei mikään välimatka estä tapaamista. Lupaan olla läsnä, avoin ja huoleton. Lupaan myös kertoa, kun olen väsynyt ja onneton.

Lupaan liikkua enemmän ja ruoskia itseäni vähemmän. Lupaan, etten vertaa itseäni muihin ja muiden suorituksiin. Lupaan näyttää kieltä vaa’alle, mutta mahtua siihen siniseen orvokkimekkoon juhannuksena. Lupaan vesijuosta Annan, Essin ja Marian kanssa. Pyhästi lupaan myös, etten luistele tänäkään talvena, koska luistelu on hanurista.

Lupaan luopua rikkinäisistä sukkahousuista, katkeruudesta, valittamisesta ja turhaan pelkäämisestä.

Lupaan nauraa, laulaa, tanssia, liikuttua, haaveilla, sienestää, kirjoittaa Elisabethille, nukkua riippumatossa, istuttaa puun, veneillä, pestä ikkunat, lukea sarjakuvia, siivota parvekkeen ja ulkovaraston.

Lupaan leipoa limettikakkuja, poropiirakoita, sämpylöitä, pullia, suklaakeksejä ja erilaisia muffineja. Lupaan tarttua rohkeammin uusiin resepteihin ja muistaa kuitenkin isältä opitut klassikot.

Lupaan luopua rikkinäisistä sukkahousuista, katkeruudesta, valittamisesta ja turhaan pelkäämisestä.

Lupaan olla topakka äiti. Lupaan katsoa tyttäreni kanssa E.T.:n, harjata hiukset hellästi, leikata kynnet säännöllisemmin, auttaa läksyissä ja kaikessa, missä saan luvan auttaa. Lupaan pistää puhelimen pois ja stressata vähemmän. Lupaan olla johdonmukainen, lempeä, turvallinen, iloinen ja innostunut. Sylini lupaan tietenkin.

Miehelleni lupaan pitää lupaukseni tahtoa rakastaa. Lupaan kuunnella, koskettaa, hyväksyä, antaa periksi, olla läsnä ja kunnioittaa. Lupaan nauraa hänen vitseilleen ja valvoa öitä terassilla ja parantaa maailman.

Lupaan olla ahkera, mutta raivata kalenterista tilaa myös joutilaisuudelle. Lupaan olla kiitollinen työstäni ja haastaa itseäni enemmän. Lupaan mennä myös epämukavuusalueille ja oppia uusia taitoja. Lupaan heittäytyä, hullutella ja käyttää kaikki valttikortit.

Lupaan itselleni armollisuutta, itsekunnioitusta ja lepoa.

Lupaan keskittyä hyvään ja tehdä enemmän sen eteen. Lupaan pelata mummin kanssa korttia ja viedä lapset Kreikassa taas sille rannalle, josta näkee koko maailman.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti