Hävettää, että kuulun taas suureen massaan. Istun olkkarin sohvalla nenäliinatukku sylissä ja odotan Vain elämää -jakson alkamista. Selaan alkumehutuksia Facebookista ja Twitteristä. Ahmin juttuja lehtien nettisivuilta ja yritän veikkailla, mitkä Paula Vesalan biisit tänään kuullaan. Niistän itkuräkää ennen kuin ohjelma on edes alkanut.

Facebookista silmiin osuu kaverin päivitys:

Pitääkö Vain elämää -ohjelmaa katsoa kännissä, että se herättäisi suuria tunteita?

Seuraa pitkä keskusteluketju, jossa meidät pillittäjät leimataan ääliöiksi, artistit itsestään kiihottuviksi narsisteiksi ja koko tuotanto amerikkalaishenkiseksi roskaksi. Maailmassa on kuulemma paljon tärkeämpiäkin asioita kuin Vesa-Matti Loirin kyyneleet.

Niin no. On. Nälänhätä ja sodat muun muassa. En vain ymmärrä, miten ne liittyvät musiikkiohjelmaan. Uutiset katsoin jo toiselta kanavalta.

Mutta turha tässä on puolustella. Vain elämää -formaatista kieltäytynyt Martti Syrjäkin sen jo tiesi: viittätoista minuuttia enempää ei kannata tätä ohjelmaa katsoa tai "alkaa lentää yrjö”. Kotiteollisuus-yhtyeen Jouni Hynysen mielestä kyseessä on paljon laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Hän on huolissaan suomalaisten kotien saastumisesta, koska ”Vain elämää on perkeleellinen määrä paskaa”.

Koska säälittää olla tällainen massahysteriaan vaipuva juntti, lupaan olla tänään itkemättä. Tai jos vähän itkenkin, en ainakaan tunnusta sitä julkisesti. Hiljaa tihrustan viltin suojissa ja suljen kaikki härvelit, etten mene herkistyneenä naputtamaan mitään urpoa someen.

Kyllä täältä tyhmyyden suosta vielä noustaan.

Lisää aiheesta:

Paula Vesala paljastaa itsestään enemmän kuin ikinä

Kaikki Vain elämää -jutut löydät täältä

Vanhemmiten olen huomannut henkilökohtaisten rytmien hienouden, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Aikoinaan lukiossa viereisessä pulpetissa istui tyttö, joka sai minut usein puhkumaan ärtymyksestä. Kun vihkoon piti piirtää marginaali, hän otti esiin viivoittimen, pohti linjaa, asetteli viivoittimen, piirsi viivan ja laittoi viivoittimen hitaasti takaisin penaaliin. Sitten hän katsoi hetken työnsä tulosta. Tällä välin minä olin piirtänyt marginaalin sinne päin, koska ajattelin, että eihän laskutehtäviä viivojen suoruuksilla lasketa. Ennen kuin vierustoverini oli ehtinyt piirtää viivansa, minä ehdin pudottaa penaalin, kerätä tavarani, lyödä pääni pulpettiin sekä käydä juomassa. Loput ajasta käytin tuhisten ja tuijottaen tarkkaa ja rauhallista vierustoveriani. Piirrä jo se pirun viiva!

Vika ei tietenkään ollut hänessä. Vierustoverini sisäinen rytmi vain oli aivan vastakkainen kuin minulla, enkä osannut käsitellä rytmieroja.

 

Minä olen nopea. Teen montaa asiaa yhtä aikaa. Puhun monesta asiasta yhtä aikaa. Saatan vaihtaa kesken lauseen ajatusta toiseen aiheeseen. Puhun vahingossa toisen päälle, kun innoissani assosioin ajatusta eteenpäin. Kirjoitan järjettömän pitkiä lauseita ja muokkaan sanoja huoletta. Jos saan idean, lähden mieluiten seuraavan kahden minuutin sisällä toteuttamaan sitä.

Uskon, että tällainen on hitaammalla rytmillä toimiville sietämätöntä, ja kaltaiseni ihminen tuntuu heistä rauhattomalta säätäjältä.

Joskus kärsin temperamentistani. Tunne ja impulssit ohjaavat tekemisiäni, mutta välillä toivon, että osaisin harkita pidempään sen sijaan, että spurttaisin joka tunteen perässä. Sanon ja toimin ennen kuin jotkut toiset ovat ehtineet edes pohtia asiaa. Pitkään vatvominen myös usein turhauttaa minua suuresti. Haluaisin jo mennä ja tehdä!

 

Vanhemmiten olen ymmärtänyt henkilökohtaisten rytmien hienouden. Olen myös ylpeä omasta rytmistäni. Sehän tekee minusta minut. Nopea reagointini impulsseihin on syy siihen, miksi saan aikaan paljon ja toteutan suunnitelmiani. Jos haluan oppia tanssimaan, olen tunnin sisällä ilmoittautunut tanssitunneille. Työssäni näyttelijänä tunne- ja impulssiherkkyydestä on hyötyä. Mutta myös hitaammat rytmit ovat upeita. Rauhalliset pohtijat saavat aikaan hallittuja kokonaisuuksia, heidän toimintansa on kuin korulauseista proosaa. He eivät mokaile niin paljon ja osaavat elää hetkessä.

Joskus, kun kaksi henkilöä eivät tule toimeen, se saattaa johtua vain siitä, että he eivät ole virittäneet rytmejään keskenään. Onhan se hirveän vaikeaa, jos toinen tanssii sambaa ja toinen valssia. Tärkeintä on pyrkiä löytämään yhteinen rytmi ja tanssia yhdessä vaikka tangoa. Tai sitten voi vain päättää istua eri pulpetissa ja antaa toisen olla juuri sellainen kuin on.

Twitter @ullavirtanen

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.