Jokainen pariskunta valitsee itse omat taistelunsa. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, jättäisin monta turhaa taistelua käymättä. Pienet likaiset sukat lattialla on ehkä parasta mitä tiedän.

Avioliiton alkuaikoina kasasin mielenosoituksellisesti kaikki lattialta löytämäni vaatteet yhdeksi jonoksi. Se ulottui pitkulaisen asuntomme ulko-ovelta kodinhoitohuoneeseen. Vaateameeba ohitti keittiön, olohuoneen ja kaksi makuuhuonetta. Ei ihan Kiinan muuri, mutta kohtalaisen mittava rakennelma kuitenkin.

Miehen nurkkiin lojumaan jääneet vaatteet saivat nuoremman minäni alkukantaisen raivon valtaan. Mies taas natkutti (tai no, natkuttaa edelleen) astianpesukoneen täyttövirheistä tai väärään asentoon ripustetusta pyykeistä.

Tv:n treffiohjelmassa vastavihitty pari sai aihetta mököttää eteisessä lojuvista kengistä ja ”liian” märästä tiskipöydästä.

Jokainen pari toki käy itse omat taistelunsa, mutta melkein neuvoisin tätä paria valitsemaan riidanaiheensa vähän rennommin. Saman kullanarvoisen vinkin antaisin nyt myös itselleni, jos voisin palata ajassa taaksepäin.

Jos on toivonut ja odottanut omaa lasta yli seitsemän vuotta, pieniin, likaisiin sukkiin tiivistyy enemmän rakkautta kuin mihinkään muuhun maailmassa.

16 vuotta myöhemmin ladon yhä lusikat ja haarukat väärin tiskikoneeseen enkä millään malta asetella miesten paitaa kuivamaan henkarille kaulus suorana. Aviomies taas unohtaa yhä tavarat minne sattuu.

Mutta mitä sitten? Tiedän, että noin kerran vuodessa mies yrittää parantaa tapansa. Ja olen varma, että ainakin kaksi kertaa tuhannesta keskityn ihan toden teolla siihen, missä järjestyksessä likaiset astiat pinotaan koneeseen.

Joka ilta viimeisenä, väsyneenä ja hämärässä, kerään pienen pojan sukat ja pelihousut lattialta pyykkikoriin. Kaikesta jankkaamista huolimatta ne putoavat aina samoihin paikkoihin.

Jostain syystä juuri se on hetki, jolloin tajuan, miten älyttömän onnekas olenkaan.

Jos on toivonut ja odottanut omaa lasta yli seitsemän vuotta, pieniin, likaisiin sukkiin tiivistyy enemmän rakkautta kuin mihinkään muuhun maailmassa.

Ilman isoja likaisia sukkia lattialla ei olisi niitä pienempiäkään.

Rentoa viikonloppua!

Kiitti riitti

Ilman isoja likaisia sukkia lattialla ei olisi pienempiäkään

Mä kyllästyin. Synttärivieraat on tulossa ja ruokapöydällä on _paskaisilla_ jarrutusjäljillä varustetut kalsarit. Mussutus raikaa kun kaapista ei löydy vaatteita, no ne on likaisina lattialla. Jos jotain pyydän tekemään, se jää puoli tiehen. Pyykit homehtuu koriin matkalla koneesta kuivuriin, noin esimerkiksi. Minun piti olla puoliso, ei piika.
Lue kommentti

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello, Jenni Kokander kirjoittaa.

Raija on työpaikkansa kyylä. Hän käy kantelemassa pomolle, kun Timo käy tupakalla kello 14.17, vaikka on nimenomaan sovittu, että erillisiä tupakkataukoja ei pidetä, vaan pössyttelyt hoidetaan lounaan tai kahvitauon yhteydessä.

Raija antaa palautetta esimiehelleen firman siivoojasta, huoltoyhtiöstä ja aulavahdista. Palaute on lähinnä ammattitaidottomuuden ihmettelyä.

Raija poistuu pikkujouluista ennen pukin saapumista, koska loukkaantuu pomolleen, joka pyytää Raijaa lopettamaan työkavereittensa moraalittoman juhlakäytöksen listaamisen ja ottamaan sen esille mieluummin maanantain aamupalaverissa. Viimeinen pisara Raijalle on, kun pomo ehdottaa tätä nauttimaan ja keskittymään joulun kunniaksi omaan hyvinvointiin.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello.

Tia soittaa ystävälleen Riinalle aina tiistaisin. Hän kertoo, kuinka näki Cittarissa Tolosen Riston, joka oli humalaisen oloinen ja maksoi sossun lapulla. Tia raportoi Riston alennustilasta luonnollisesti myös Riston entiselle vaimolle.

Tia muistaa aina mainita myös siitä, kuinka hän kerran kassajonossa huomasi, miten hänen lapsensa päiväkotitäti otti pesuaineen kylkiäisiksi tarkoitetun Iittalan tuikkulyhdyn, vaikka se olisi kuulunut kahden tuotteen ostajalle ja hänellä oli vain yksi huuhteluaine.

Seuraavaksi muistellaan, kuinka samainen epäpätevä päiväkotitäti kehtasi väittää, että heidän Adele-Mimosansa olisi enemmän sylin kuin koko perheelle kaavaillun paleodieetin tarpeessa.

Puhelun päätteeksi Tia haukkuu aina miehensä.

Niklas ei koskaan tule saamaan hymypoikapatsasta, koska hän on vasikka. Hän käy juoruamassa keittäjälle, jos joku pistää ruokaa ”sika-astiaan”. Välitunnilla Niklas käy ratsaamassa koulun takana, etteivät yläasteen tytöt tee siellä salaa My Day -videoita Youtubeen. Niklas on kärppänä paikalla, kun koulun hallitus kokoontuu, onhan hän puheenjohtaja. Esityslistalla ovat viikosta toiseen erityisluokan poikien liian äänekäs läsnäolo ja tyttöjen vessan hiuslakkapilvi.

Opettajat kutsuvat Niklaksen opettajanhuoneeseen ja ehdottavat, että tarkkanäköinen poika kertoisi, jos havaitsee koulussa kiusaamista. Koulukiusaamiseen Niklaksella ei ole kuitenkaan selkärankaa puuttua, koska kantelupukkien tapaan hän keskittyy epäolennaisuuksiin. Kantelun pointtina on vain halu pönkittää omaa erinomaisuutta vasikoimalla muista.

Raija, Tia, Niklas ja muut kantelupukit keskittyvät kyttäämään muiden virheitä ja raportoimaan niistä kaikille muille, paitsi kohteille itselleen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.