Anna Perho kiristää vannettaan. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho kiristää vannettaan. Kuva: Juha Salminen

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista, Anna Perho kirjoittaa.

Tuttavani oli tilanteessa, jossa hän katsoi parhaaksi elää ilman alkoholia. Jonkin aikaa meni ihan hyvin. Sitten kohtasin hänet entisissä puuhissaan, ja tietenkin:

”Mä olen päättänyt olla itselleni vähän armollisempi. Oon kato ollut ihan liian ankara!”

No, hän ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. Armollisuuspuhe on nykyisin yleisempää kuin muoviroskat meressä.

Minusta taas armollisuusruuvia voisi kääntää merkittävästi pienemmälle.

”Kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään.” 

Havahduin tähän kuultuani erään ammattikasvattajan sanat. Hän sanoi, että lapsia pitää vaatia myös onnistumaan. Hän viittasi sillä lapsiin, jotka eivät kasva kannustamisen keskellä. Heikoista oloista ponnistavat nuoret nähdään helposti tarinoidensa tahdottomina jatkeina, joilta ei vaadita mitään, koska vähintäänkin rivien välissä leijuva oletus on, että ei niistä kuitenkaan mitään tule.

Mutta kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään. Vaivannäköä korostava vaatiminen on tapa houkutella esiin ihmisessä lymyilevä potentiaali. Se on sitä, että ei ruikuteta siitä, mihin minulla ei ole lahjoja, vaan aletaan opetella asioita, jotka lopulta tekevät minusta lahjakkaan.

Itseltään vaatiminen on myös sitä, että ei anna heti periksi ja ala työntää epäonnistumisia sen piikkiin, että kun juhasipilänhallitus tai nouseva kuu Uranuksessa ei ole puolellani.

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista itselleen tärkeissä asioissa. Mikään ei saa ihmistä niin solmuun kuin omien haaveiden ja tekojen välinen ristiriita.

Totta kai vaatimisessakin voi mennä liian pitkälle. Voi olla itselleen ja muille liian ankara, perfektionismiinsa tukehtuva tiukkapipo tai maaninen ultrasuorittaja.

Mutta janan toisessa päässä tarvotaan armollisuusmössössä, missä kaikki on itselle sallittua eikä mistään tarvitse olla vastuussa.

Mitä jos itseltään vaatisi vaikka pientä hillintää silmittömän kuluttamisen suhteen? Onko meillä rajaton oikeus pakata maapallo pieneen pussiin? Tai entä jos olisi itselleen aivan sairaan tiukka sen suhteen, ettei puhuisi toisista selän takana pahaa?

Niuhottaisi itsensä henkihieveriin sen suhteen, että pesee meikit joka ilta, vaikka mitä tapahtuisi, eikä unohtaisi silmänympärysvoidetta enää koskaan? Ottaisi vastuun tekemisistään ja lakkaisi teeskentelemästä avutonta armollisuuden nimissä?

Kuinka paljon parempaa elämä olisikaan silloin. Toimisimme, kuten pitää, eikä kuten on helpointa.

Ja kalja sille, joka antaa ensimmäisen haastattelun otsikolla ”Yritän olla itseäni kohtaan sairaan vaativa”.

Mustalammas

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Tämän jutun ei olekaan tarkoitus ravistella kaltaisiasi (niinkuin Annakin sanoo), vaan niitä jotka eivät armollisuudessaan koskaan viitsi mennä omalle epämukavuusalueelle ja oikeasti yrittämään - eli juuri sinne missä kehitys ja oppiminen tapahtuu ja missä ne onnistumisen elämykset saadaan. Erehtyä voi ja siihen pitää olla lupa (kunhan niistä virheistään oppii) mutta on myös vaikea erehtyä ja tehdä virheitä jos ei edes oikeasti mitään edes yritä.
Lue kommentti
Vierailija

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Kyllä mä olen sitä mieltä, että tässä maailmanhetkessä parasta mitä voimme toisillemme ja lapsillemme opettaa on armollisuus, sekin, että on vara erehtyä, oppia, korjata virheet ja nousta. Pidemmän päälle huomattavasti kehittävämpää kuin armoton suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu. Minäkin olen itseään piiskanneen äidin supersuorittava tytär, moni hengästyy kun arkeani ajattelee, eikä syyttä, jaksamisen rajoilla kiikutaan koko ajan, sairaslomaa ei haeta vaan mennä pusketaan kun on pakko...
Lue kommentti