Anna Perho kiristää vannettaan. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho kiristää vannettaan. Kuva: Juha Salminen

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista, Anna Perho kirjoittaa.

Tuttavani oli tilanteessa, jossa hän katsoi parhaaksi elää ilman alkoholia. Jonkin aikaa meni ihan hyvin. Sitten kohtasin hänet entisissä puuhissaan, ja tietenkin:

”Mä olen päättänyt olla itselleni vähän armollisempi. Oon kato ollut ihan liian ankara!”

No, hän ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. Armollisuuspuhe on nykyisin yleisempää kuin muoviroskat meressä.

Minusta taas armollisuusruuvia voisi kääntää merkittävästi pienemmälle.

”Kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään.” 

Havahduin tähän kuultuani erään ammattikasvattajan sanat. Hän sanoi, että lapsia pitää vaatia myös onnistumaan. Hän viittasi sillä lapsiin, jotka eivät kasva kannustamisen keskellä. Heikoista oloista ponnistavat nuoret nähdään helposti tarinoidensa tahdottomina jatkeina, joilta ei vaadita mitään, koska vähintäänkin rivien välissä leijuva oletus on, että ei niistä kuitenkaan mitään tule.

Mutta kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään. Vaivannäköä korostava vaatiminen on tapa houkutella esiin ihmisessä lymyilevä potentiaali. Se on sitä, että ei ruikuteta siitä, mihin minulla ei ole lahjoja, vaan aletaan opetella asioita, jotka lopulta tekevät minusta lahjakkaan.

Itseltään vaatiminen on myös sitä, että ei anna heti periksi ja ala työntää epäonnistumisia sen piikkiin, että kun juhasipilänhallitus tai nouseva kuu Uranuksessa ei ole puolellani.

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista itselleen tärkeissä asioissa. Mikään ei saa ihmistä niin solmuun kuin omien haaveiden ja tekojen välinen ristiriita.

Totta kai vaatimisessakin voi mennä liian pitkälle. Voi olla itselleen ja muille liian ankara, perfektionismiinsa tukehtuva tiukkapipo tai maaninen ultrasuorittaja.

Mutta janan toisessa päässä tarvotaan armollisuusmössössä, missä kaikki on itselle sallittua eikä mistään tarvitse olla vastuussa.

Mitä jos itseltään vaatisi vaikka pientä hillintää silmittömän kuluttamisen suhteen? Onko meillä rajaton oikeus pakata maapallo pieneen pussiin? Tai entä jos olisi itselleen aivan sairaan tiukka sen suhteen, ettei puhuisi toisista selän takana pahaa?

Niuhottaisi itsensä henkihieveriin sen suhteen, että pesee meikit joka ilta, vaikka mitä tapahtuisi, eikä unohtaisi silmänympärysvoidetta enää koskaan? Ottaisi vastuun tekemisistään ja lakkaisi teeskentelemästä avutonta armollisuuden nimissä?

Kuinka paljon parempaa elämä olisikaan silloin. Toimisimme, kuten pitää, eikä kuten on helpointa.

Ja kalja sille, joka antaa ensimmäisen haastattelun otsikolla ”Yritän olla itseäni kohtaan sairaan vaativa”.

Mustalammas

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Tämän jutun ei olekaan tarkoitus ravistella kaltaisiasi (niinkuin Annakin sanoo), vaan niitä jotka eivät armollisuudessaan koskaan viitsi mennä omalle epämukavuusalueelle ja oikeasti yrittämään - eli juuri sinne missä kehitys ja oppiminen tapahtuu ja missä ne onnistumisen elämykset saadaan. Erehtyä voi ja siihen pitää olla lupa (kunhan niistä virheistään oppii) mutta on myös vaikea erehtyä ja tehdä virheitä jos ei edes oikeasti mitään edes yritä.
Lue kommentti
Vierailija

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Kyllä mä olen sitä mieltä, että tässä maailmanhetkessä parasta mitä voimme toisillemme ja lapsillemme opettaa on armollisuus, sekin, että on vara erehtyä, oppia, korjata virheet ja nousta. Pidemmän päälle huomattavasti kehittävämpää kuin armoton suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu. Minäkin olen itseään piiskanneen äidin supersuorittava tytär, moni hengästyy kun arkeani ajattelee, eikä syyttä, jaksamisen rajoilla kiikutaan koko ajan, sairaslomaa ei haeta vaan mennä pusketaan kun on pakko...
Lue kommentti

Jenni Kokanderin elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta.

Lapsille jankutetaan jatkuvasti, että kaikkea ei voi saada. Silti aikuiset toistelevat toisilleen mantraa ’unelmat on tarkoitettu toteuttetaviksi’ ja ’sinä kirjoitat oman tarinasi’.

Osittain totta, mutta kyllä se pääsääntöisesti menee niin, että jotkut ovat syntyneet kultalusikka takapuolessa, ja toisilla vain käy aina huono munkki.

Onneksi itse kuulun välimallin sankareihin, joilla elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta. Ehkä tästä syystä olen valmis vähän hikoilemaan unelmieni eteen ja unelmoin vain asioista, jotka voin saavuttaa.

Uskon vahvasti, että sateenkaaren päässä on aarre ja sinne löytävät ne, joilla on positiivinen asenne ja kyky unelmoida. Mutta rajansa kaikella! Tunnen myös paljon ihmisiä, jotka vuosi vuodelta katkeroituvat ja muuttuvat sietämättömiksi narisijoiksi vain siksi, että he elävät pilvilinnoissa.

En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät antautumaan unelmoimaan asioista, jotka ovat täysin ulkona heidän boksistaan. Samalla kuitenkin ihailen taivaanrannanmaalareita, jotka viikosta toiseen uskovat, että vielä koittaa uusi päivä, vaikka elämä olisi yhtä tahkoamista.

Eräällä ystävälläni oli tapana sunnuntaiaamuisin katsoa Hesarista, minkä miljoonakämpän valitsisi, jos olisi voittanut edellisenä iltana lotossa. Hän siis tarkisti numerot vasta, kun oli fiilistellyt, millaisessa lukaalissa elämäänsä jatkaisi.

Miehelläni taas oli tapana käydä koeajamassa autoja, joihin hänellä ei olisi kuuna päivänä varaa.

”Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta?”

Itse ahdistun jo ajatuksesta, että menisin fiilistelemään kalliita kenkiä tai kolttuja, joita en voisi kuitenkaan ostaa.

Unelmat, toiveet ja päämäärät menevät ihmisillä nykyään sekaisin. Unelmoidaan julkkiksena olemisesta, ilmaisista autoista ja vip-lomista Thaimaassa ilman pienintäkään käryä siitä, miten päämäärään pääsisi tai mitä töitä unelmansa eteen voisi tehdä.

Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta? Kukaan tuskin toivoo Michael Korsin laukkua.

Tähden lentoa katsoessa useimmat ainakin väittävät toivovansa maailman rauhaa, terveyttä tai rakkautta. Vai kehtaako joku myöntää sulkevansa silmänsä ajatellen: voi kun voittaisin sen Facebook-arvonnan, josta voi saada ilmaiset hiustenpidennykset?

Vierailija

Jenni Kokander kolumnissaan: ”Miehelläni oli tapana koeajaa autoja, joihin ei ollut varaa”

Asiasta potkukelkkaan: Taas näitä naisia jotka tulevat pärjäämään koska- ulkonäkö. Kunhan ensin mies on ensin piirtänyt ja toinen mies ohjannut.) Eikä tuossa maailmassa varmasti haittaa ole vaikka hikoileekin runsaasti taitaa olla enemmäkin eduksi. Jepulis, kun hakee loistoauton liikkeestä ajelee cityissä luu pihalla niin saa melko nopeasti huomiota vesirajamekoissa sipsuttavilta sporttiperäisiltä kaunottarilta ja saattaa jopa päästä polkaisemaan vaatimattomammankin naamansa vartensa kanssa...
Lue kommentti

Vastaisuudessa Ulla Virtanen aikoo juhlia aina, kun siihen aukeaa pienikin syy.

Menimme naimisiin kesäkuun lopussa, hip hurraa! Pohdimme kuitenkin hetken, pitäisimmekö juhlat vai lähtisimmekö vain hissun kissun kaksisteen reissuun avioliiton kunniaksi. Lopulta päätimme, että juhlisimme, sillä mikä onkaan parempaa kuin saada juhlistaa sitä tärkeintä asiaa: rakkautta!

Kutsuimme niin monta läheistä kuin tilaan vain mahtui. Ah, onneksi päätimme juhlia! Tanssimme niin, että hiki lensi. Saunoimme, lauloimme ja itkimme.

Toinen tärkeä syy näiden rakkausbileiden järjestämiselle oli se, että aikuiset ihmiset juhlivat itseään ihan liian vähän. Päätimme, että tästedes viettäisimme juhlallisuuksia aina, kun siihen vain suinkin olisi enemmän tai vähemmän syytä. Mikä tahansa pienempikin asia kelpaisi syyksi juhlaan.

Tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä juhlii lapsuutensa jälkeen lähinnä valmistujaisiaan ja muutamaa pyöreää syntymäpäiväänsä ja sitten ehkä häitä, jos sellaiset sattuvat kohdalle. Lapsien juhlia vietetään tietenkin. Vaan kun on kyse omista saavutuksista, ihmeen moni ajattelee juhlien olevan turhaa hömpötystä. Keskustelupalstoilla tuhahdellaan, kuinka toiset pakottavat juoksemaan joka vuosi synttäreillään ja kuinka syntymäpäivien viettäminen on lapsellista sekä ajanhukkaa.

”Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia?”

En kyllä yhtään ymmärrä. Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia? Miksi ihmeessä oman ainutlaatuisen elämänsä varrella sattuvien hienojen asioiden juhlistaminen olisi lapsellista? Tarkoittaako aikuisuus siis sitä, että on vähempiarvoinen ja jo kokolailla valmis vetämään pillit pussiin?

Eräs ystäväni täytti juuri neljäkymmentä vuotta ja vietti suurilla juhlistuksilla pyöreitä syntymäpäiviään. Juhlien teema oli “hitto miks ei”, ja niin hän juhlikin. Kaikki, mitä hän oli halunnut juhliinsa, taatusti tapahtui siellä.

Jotkut miettivät tällaisista juhlista, että miksi tuhlata rahojaan toisten kestitsemiseen. Vaan kuten ystävänikin sanoi: hitto, miks ei.

Sitä paitsi tässä elämässä kuitenkin kaikista tärkeintä ovat läheiset. Miksi ihmeessä koemme ajanhukaksi tai taakaksi juhlia niitä, jotka ovat lähellä. Kerran täällä vain eletään!

En tietenkään tarkoita, että kaikilla olisi varaa laittaa suuria summia juhliin – saati että se olisi edes tarpeellista. Koolla ei ole väliä, eikä edes syyn tarvitse olla suuri. Miksemme juhlisi työpaikkaa, urheilusaavutuksia, pitkää ystävyyttä parhaan kaverin kanssa… mitä vain.

Eli jospa ensi kerran sanoisit: Ystävät, juhlistetaan! Elämä on lyhyt, tehdään siitä juhlaa.

Twitter @ullavirtanen

Vierailija

Ulla Virtanen häistään: ”Tanssimme niin, että hiki lensi”

No kyllä se siitä tasaantuu. On ihan normaalia että suomalaisen mieli järkkyy äkillisestä juhlimisesta ja tunteesta että on kosolti onnea muutoin melko stabiilissa tylsässä elämässä. Kyllä tuollaiset puuskat yleensä arki, syksy ja taloudelliset realiteetit laittavat ojennukseen ja pian Ulla kumppaneineen laahustaa syksyn sekä talven pimeydessä niskat kyyryssä kuten muutkin miettien, kun sitä pientä juhlanaihetta olisi, että ei ***ttu jaksa lähteä-koska joku syy väsy lämmin peti jne . Hyvällä...
Lue kommentti