Koomikko Ulla Virtasella on kaksi tosirakkautta:avomies ja Netflix. Twitter: @ullavirtanen
Koomikko Ulla Virtasella on kaksi tosirakkautta:avomies ja Netflix. Twitter: @ullavirtanen

Minä ainakin olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa, kirjoittaa Me Naisten kolumnistina aloittava koomikko Ulla Virtanen.

Rakastan romanttisia elokuvia. Olen katsonut kaikki Netflixin hääelokuvat todetakseni, että ne ovat kaikki samanlaisia eli ihania. Olen se tyyppi, joka menettää kiinnostuksensa tv-sarjoihin heti, kun pääpari on saanut toisensa. Murhat saavat jäädä selvittämättä, kunhan rakkaus kukoistaa! (Varmaan hyvä, ettei minusta tullut rikospoliisia.)

Kerroin tästä ystävälleni, joka tokaisi, että tutkimuksen mukaan romanttisia elokuvia ahmivilla on epärealistiset odotukset parisuhteissa. Eikä ole, karjaisin yliromanttisen leijonanaaraan lailla. Miksi muka romanttisuus on epärealistista? Ystäväni jatkoi, ettei ole mitään Sitä Oikeaa.

Miten joku voi väittää, ettei ole suurta rakkautta?

Olin järkyttynyt. Miten joku voi väittää, ettei ole suurta rakkautta? Miten olisi voitu kirjoittaa tarinoita Siitä Oikeasta, jos sellaista ei olisi meille jokaiselle? (No ok, onhan osattu myös kirjoittaa avaruudessa asuvista jedimestareista, joita opettaa vihreä pieni otus, joten unohdetaan logiikka.)

Eivätkö muka kaikki halua löytää rinnalleen kumppanin, joka on älykäs ja hauska? Jolla on samanlaiset arvot ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Tyypin, jonka kanssa voi imutella spagettia eri päistä kynttilänvalossa?

Kaikkea ei voi saada, jatkoi kyyninen ystäväni.

Eikö elämässä kuitenkin kannattaisi etsiä niin kauan, että löytää sen, mikä tekee oikeasti onnelliseksi? Väitän, että monella rima on liian matalalla, joko laiskuudesta tai epäonnistumisen pelosta. Kaverikin paritetaan mieluummin sellaisen kanssa, joka on ihan kiva ja tykkää sekin kissavideoista sen sijaan, että kannustettaisiin häntä etsimään tyyppi, joka saa tärisemään onnesta. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Pysy nyt vain inhoamassasi työssä, sillä monella ei ole töitä lainkaan. Ihan kivasti vain, hautaan asti.

Ystäväni tuumasi, että jättäisi muuten vaimonsa, mutta kun hän tietää, ettei sinkkuna ole kivaa.

Myöhemmin puhuin aiheesta toisen ystäväni kanssa, joka tuumasi, että jättäisi muuten vaimonsa, mutta kun hän tietää, ettei sinkkuna ole kivaa. ”Suhteet rakentuvat kompromissien pohjalle”, hän julisti, ja minun teki mieleni pamauttaa itseäni päähän sillä matalalla rimalla.

En usko, että romantikotkaan etsivät kliinisen täydellistä nukkepuolisoa. Ei, he etsivät onnea. Minä ainakin olisin mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Yksinhän saa tehdä mitä haluaa, vaikka katsoa pieruverkkareissa kissavideoita repeatilla.

Romanttisia elokuvia ei katsota siksi, että rakkaustarinoiden odotettaisiin olevan oikeassakin elämässä kuin Titanicissa. (Itse asiassa siinähän sitä vasta jouduttiinkin tyytymään, kun lautta upposi!) Romanttisia leffoja katsotaan, koska ne ovat ihana muistutus siitä, että elämässä pitää aina pyrkiä onneen, vaikka se tuntuisi epärealistiselta tai kaukaiselta.

Älä odota liikoja elämältäsi, odota enemmän.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti