Sormet pois korvista! Riikka Slunga-Poutsalo

Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kertoi viime sunnuntain Helsingin Sanomissa vihaavansa feminismiä.

Slunga-Poutsalon perustelut "feminismivihaan" vaikuttavat siltä, ettei hän ole erityisemmin perehtynyt asiaan, ja hönkäisi haastattelussa, mitä sylki sattui suuhun tuomaan. Mutta Slunga-Poutsalon feminisminvastainen asenne ei ole nykyään mitenkään harvinainen, joten on syytä kumota nämä väittämät.

"Mä oon nainen, ja mulla on naisena omat vahvuudet ja heikkoudet. Samoin mun miehellä, se on mies, ja sillä on vehkeet jalkojen välissä, ja sillä on omat vahvuudet ja heikkoudet."

Feminismi eli tasa-arvoiseen yhteiskuntaan pyrkiminen ei tarkoita biologisen sukupuolen kieltämistä. Feminismi ei tarkoita sitä, että miehen ja naisen pitää olla samanlaisia. Feminismi tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat täysin yhtäläisillä mahdollisuuksilla olla sellaisia kuin ovat ja toteuttaa sitä, mitä parhaiten osaavat ja haluavat, ilman että vehkeiden merkki jalkojen välissä ohjailee tietoisesti tai tiedostamatta omia ja ympäristön odotuksia. Tämä koskee sekä naisia että miehiä.

Minulla ja Riikka Slunga-Poutsalolla ei ole samoja vahvuuksia ja heikkouksia, vaikka naisia olemmekin.

 "Feminismissä on vahvasti negatiivinen sävy. Ei se ole enää tänä päivänä sitä, että kannatat tasa-arvoa. Sillä on sellainen sävy arkipuheessa, että haluat naisille enempi miesten kustannuksella."

Vaihdetaanko sanan feminismi tilalle sana perussuomalaisuus, sanan nainen tilalle suomalainen ja sanan mies tilalle ulkomaalainen?

Vitsi, vitsi, mutta feminismiä vastustavat käyttävät usein perusteluna mutu-tuntumaa siitä, että kyse on naisten halusta lytätä miehet. Ei ole. Feminismi yleisliikkeenä ei ole vallanhimoinen kostoprojekti, jotkut sen hyvin marginaaliset ääriliikkeet ovat. (Tältä varmasti tuntuu myös valtavirtamuslimeista, joihin tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja pelon takia sotketaan jatkuvasti Al-Qaida ja Isis.)

Feminismi, edelleen, pyrkii tasa-arvoon. Se, että sukupuolinen syrjintä on Suomessa lainsäädännössä kielletty ei valitettavasti tarkoita sitä, että tasa-arvo on nyt valmis. Ihmisten mielissä, niin yhteiskunnallisessa kuin arkielämässäkin, elävät hyvin voimakkaina käsitykset, millainen on mies ja millainen nainen, ja mitä heidän tehtäviinsä kuuluu.

Feminismi pyrkii höllentämään näitä tiukkoja rajoja, jotta ihmiset saisivat olla miehiä ja naisia paljon monipuolisemmin. Siitä ei seuraa yhteiskunnalle, Suomelle ja yksityisille ihmisille mitää muuta kuin puhdasta hyötyä.

"Suomessa naiset on niin tasa-arvoisia, että ne näyttääkin miehiltä."

Oikeastaan tämän tasoinen heitto ei ansaitsisi huomiota, mutta se kuvaa hyvin sitä, miten suuri, yhteiskunnallinen asia mitätöidään mauttomilla heitoilla ja takertumalla lillukanvarsiin.

"Että yritetään olla yhtä tasa-arvoisia kuin miehet tai vähän tasa-arvoisempiakin. Se saa mut työntämään sormet korviin."

Slunga-Poutsalon tähän kommenttiin tiivistyy kristallinkirkkaasti se syy, miksi feminismiä tarvitaan: Maan kolmanneksi suurimman puolueen puoluesihteeri, joka sattuu olemaan nainen, on sitä mieltä, että on syytä työntää sormet korviin, kun naiset puhuvat halustaan olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Hän siis ei halua tietää asiasta mitään, koska se on hänestä niin ärsyttävää.

Miksi se on niin vastenmielistä? Tähän ihan oikeasti kaipaisi vastauksen.

Slunga-Poutsalo käyttää kuitenkin verbiä "yritetään", mikä tarkoittaa, että hän itsekin tietää, ettei Suomessa eletä missään täydellisessä tasa-arvoidyllissä.

Joten sormet pois korvista, Slunga-Poutsalo.

Lue lisää:

Arman Alizad ja muut miehet tekevät feminismistä miesten asian

Raivohauska feministi Caitlin Moran

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti