Itsensä rakastamisen opetteleminen voi olla elinikäinen matka.
Itsensä rakastamisen opetteleminen voi olla elinikäinen matka.

Facebook-ryhmissä näkyy yhä enemmän inhoselfieitä. Voisiko ne kieltää kokonaan?

”Tämä läski lähtee nyt radalle, heippa!” ”Onko kenelläkään kauheampaa kuvaa itsestään?” ”Tulin niin surulliseksi, kun katsoin kuvaani: siinä näkyy valtava valas!”

Tämän tyyppisiin ajatuksiin olen törmännyt monessa Facebook-ryhmässä, joihin jäsenet postaavat kuviaan – vaikka ryhmän ydinteemana on kehopositiivisuus. Viime viikolla tietokirjailija Petteri Järvisen julkaisema selfie herätti samoissa FB-ryhmissä paheksuntaa. Järvinen otti kuvansa tuntemattoman, isokokoisen naisen vieressä ja kirjoitti siihen ”Tästä tulee pitkä lento”. Siitä tehtiin somessa heti julkinen body shaming -tapaus.

Mutta jäikö tapauksesta mitään konkreettista käteen – muuta kuin lukuisat kannanotot Järvisen loukkaavasta käytöksestä ja vastaavasti puolustukset valittamisen oikeudesta? Ei. Tällä viikolla Petteri-gate on jo melkein unohdettu. Body shaming eli nöyryyttäminen pilkkaamalla tai kritisoimalla kehon muotoa tai kokoa ei ole kuitenkaan hävinnyt minnekään. Päinvastoin, sitä näkyy paljon ja erittäin hämmentävässä muodossa.

Olen yllättänyt, että kehopositiivisuutta ylistävissä, vertaistuen kaltaisesti toimivissa ryhmissä näkee niin paljon erilaisia haukkumasanoja. Ja yleensä nämä ikävät asiat on kohdistettu rakkaimpaan ystävään eli omaan vartaloon.

Kaikenikäiset ja -kokoiset naiset puhuvat itsestään Facebook-ryhmissä niin rumasti, että tulee melkein itku. Miksi ihmeessä kenelläkään pitäisi olla oikeutta haukkua itseään läskiksi? Mitä se opettaa?

”Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta.”

Olipa itsensä kutsuminen läskiksi sitten vitsailua tai suojautumista, se kuulostaa kamalalta. Eikä auta, vaikka kuinka toinen tsemppaisi ”ei, et ole kyllä mikään läski, vaan näytät ihanalta”. Kun ihmisellä on paha olla, positiivisia viestejä on vaikea ottaa vastaan.

Tein aiemmin sitä samaa kymmeniä vuosia, ja tiedän, ettei kielteisen ajatusmallin muuttaminen ole helppoa. Negatiivisista ajatuksista ei pääse eroon yhdessä yössä, ei vertaistukiryhmässä eikä varsinkaan Facebookin ryhmätuella. Kaikki hyvä tapahtuu pienin askelin ja lopputuloksen tavoittaminen voi kestää vuosia ja vaatia eri terapeutteja sekä hoitomuotoja. Suuri voitto on jo se, kun osaa puhua itselleen peilin edessä neutraalisti: että ”olen tässä ihan ok”. Tai osaa katsoa vuosi sitten otettua kuvaa ja todeta, kuinka upealta silloin näyttikään. Peilin edessä feikattu hymy ja upea fiilis tarttuvat ja tulevat helposti osaksi normaalia elämää, kun antaa niille mahdollisuuden.

Selfieiden julkaiseminen positiivisessa mielessä on aina ihailtava ja kannustavakin teko. Parhaimmillaan sen ottaminen voimaannuttaa ja kertoo tärkeästä muistosta vielä vuosienkin päässä. Mutta kun niihin liittyy bodyshaming-ajatuksia tai tykkäämisten kerjäämistä, omakuvan idea menee helposti pieleen.

Läskifiilikset ovat jokaisen oma asia ja tietenkin niistä voi myös kertoa julkisesti. Mutta jokainen tietää, että parhaan ystävän haukkuminen julkisesti läskiksi on erittäin raaka teko. Itsensä rakastamisen opetteleminen voi olla elinikäinen matka. Mutta se hetki, kun tajuaa, että itsensä haukkumisesta ei ole mitään hyötyä, on niin palkitseva, että se matka kannattaa tehdä.  

Silloin keho ja ajatukset alkavat tuntua koko ajan kevyemmältä. Silloin on helpompi myös huomata kauneutta ympärillään ja itsessään. Jokaisen uniikkien vartalonmuotojen lisäksi kauneutta löytyy muun muassa älykkyydestämme, myötätunnostamme ja jopa huumorintajustamme. Nautitaan mieluummin kaikesta tästä kauneudesta – myös selfieissämme!

Ännä

Hei nainen, miksi haukut itseäsi julkisesti läskiksi?

Tämä johtunee siitä, että läskejä on aina saanut ja saa vastakin haukkua ilman pelkoa leimautumisesta vihapuhujaksi, suvakiksi, natsiksi, rasistiksi, jne. Kaikki ovat vastuussa omasta kehostaan ja vain läskit ovat laiskoja ja hölmöjä jotka eivät pidä itsestään huolta ja aiheuttavat suuret kulut kansakunnallenme. Sitten on olemassa se toinen puoli... Sairaudet, perimä, ympäristö muuttujat jne. Vaikka sama se kun nämäkin voidaan yleisellä siunauksella niputtaa laiskuuden ja yleisen...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti
Vierailija

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Kaiken pahan alku ja ihmisten hirveydet ovat todella lähtöisin siitä, että ei ylennetään itsensä muiden ylitse. Jos ei halua 1-vuotiaan taaperon jonottavan puoli tuntia maalausta, silloin hän on liian pieni siitä ymmärtämään eikä hän tarvitse maalausta. Ikä ei saa olla syynä kohdella väärin ketään. Se tuhoaa maailman ja on ihmiskunnan syöpä.
Lue kommentti

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?