Sillä aikaa kun osa meistä piiskaa itseään salille tai lenkille laihtumisen toivossa, osa nauttii aidosti harrastuksestaan niin, ettei edes huomaa lihasten tekevän töitä. 

Tammikuu on kääntynyt helmikuuksi, ja moni vuodenvaihteessa aktiiviliikkujaksi ryhtynyt on palannut arkeen, johon liikunta ei sittenkään kuulu. Se on ymmärrettävää: jos liikunta ei tunnu koko ajan kivalta, vaatii todella paljon luonnetta ravata urheilemassa niin monta viikkoa, että treenistä tulee rutiini. 

Motivaation lopahtamista vastaan voi käydä erilaisin keinoin. Voi koettaa iskostaa liikunnan lukemattomat terveysvaikutukset aivoihinsa tai perehtyä siihen, mistä lajeista hyödyt saa kaikkein nopeiten.  Tutkitusti jopa se, että uskottelee itselleen ankean liikunnan olevan kivaa, auttaa. 

Liikuntainnostuksen keinotekoiselle ylläpitämiselle on kuitenkin vaihtoehto: se, että etsii liikuntaharrastuksen, josta ihan oikeasti, rehellisesti pitää. 

Sillä aikaa, kun osa meistä piiskaa itseään lähtemään harrastamaan liikuntaa, jota vihaa, osa meistä nauttii lajistaan niin paljon, että treenien väliin jääminen tuntuu kärsimykseltä ja hikoilusta tulee viikon kohokohta. 

Haastattelin hiljattain yhdeksää naista heidän rakkaista liikuntaharrastuksistaan. Yksikään ei maininnut kalorien kuluttamista.

Sen sijaan melontaa harrastava Marja ja maantiepyöräilijä Lotta kertoivat rauhoittavasta omasta ajasta ja upeista maisemista. Ilma-akrobatiaa treenaava Riitta ja kiipeilijä Helena puhuivat itsensä ylittämisestä.

Jenkkifutaaja Johanna totesi, että hänellä on niin hyvä joukkue, ettei treeneihin lähteminen ole koskaan kurjaa. Erja, jonka muodostelmaluistelujoukkue harjoittelee perjantai-iltaisin melkein puoleenyöhön asti, sanoi saavansa luistelusta hirveästi energiaa viikonloppuun. 

Terveyshyötyjen lisäksi liikunnassa piilee valtava kirjo iloa ja onnea, josta puhutaan vähemmän.

Eri lajien sinnikäs kokeileminen kannattaa. Vaikka juoksun, kävelyn, kuntosaliharjoittelun ja HIIT-treenin hyvistä puolista puhutaan ja kirjoitetaan paljon, eivät ne ole kaikille oikeita lajeja. Minkään teholajin loistavia terveyshyötyjä ei sitä paitsi saa, jos lajin harrastaminen tuntuu niin tympeältä, ettei liikkumaan jaksa lähteä.

Terveyshyötyjen lisäksi liikunnassa piilee valtava kirjo iloa ja onnea, josta puhutaan vähemmän.

Lihaskasvu, aerobisen kunnon kehittyminen tai kiinteä ulkomuoto eivät ole mitään verrattuna fiiliksiin, joita uuden taidon oppimisesta, itsensä ylittämisestä ja yhdessä muiden kanssa liikkumisesta voi saada. 

Vierailija

Hei liikunnanvihaaja, tiesitkö harrastavasi väärää lajia?

Ihmiset jotka ylpeänä retostelevat uskonnoista eroamisella, luulevat olevansa rohkeita, vaikka nyt on muotia nauraa uskoville. Esim viikonloppuna joku poliisi kertoi, että hän on nyt vapaa, kun on eronnut lestoista. Nyt hän harrastaa jäkistä ja jalista. Lapsineen. Kuten muutkin. Mutta antonio gramsci jo kirjoitti ennen kuolemaansa, että ihmisiä tullaan hallitsemaan niin, että he eivät tajua olevansa aivopestyjä vaan luulevat olevansa demokratiassa. Ensin kaikille sama kieli. Englanti. Samat...
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti