Anna Perho, 44, on lohjalainen radioääni, toimittaja, luennoitsija ja kirjailija. Ja nyt myös Mimmien kolumnisti.
Anna Perho, 44, on lohjalainen radioääni, toimittaja, luennoitsija ja kirjailija. Ja nyt myös Mimmien kolumnisti.

Me Naisten kolumnistit lupaavat läpileikkauksen (naisen) elämästä.

Tässä he ovat: Me Naisten tuoreet kolumnistit Anu Silfverberg, Miina Supinen ja Anna Perho. Ensimmäinen kirjoitus ilmestyy 21.8.

Anu Silfverberg, olet punavihreä toimittaja-kirjailija ja kasvissyöjä, jota on luonnehdittu jopa "luovan luokan pyhimykseksi". Mikä sinussa on
tavallisinta?

Kaikkihan me olemme keskimmäisiä viidestä. Enköhän minä ole aika tavallinen kaikin tavoin. Olen nelikymppinen kalliolainen toimittaja ja myös näytän siltä. Suomi on vahva yhtenäiskulttuuri. Kaikkialla voi esimerkiksi ottaa keskikaljan ja mennä saunaan.

Tavallisuustesti: Mitä kanta-asiakas­kortteja lompakostasi löytyy? Tutkimuksen mukaan 35–44-vuotiailla naisilla on niitä keskimäärin kymmenen.

Ei minulla taida olla yhtään. Hetkinen, onkohan pankkikortissani Plussa-ominaisuus? En ole kanta-asiakaskortti­periaatteellinen, niitä ei vain ole tullut hankittua. Leimakortteja päätin olla keräämättä, koska hukkaan ne aina.

Anu Silfverberg, 39, on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija. Hän on julkaissut kirjat Kung Po, Luonto Pakastimessa, He eivät olleet eläimiä ja Äitikortti: Kirjoituksia lisääntymisestä.

Toimittaja-kirjailija Miina Supinen, olet humoristin maineessa. Mistä hauskat jutut kumpuavat?

Huumori on kaksiteräinen miekka, eikä hauskoja juttuja voi alkaa väkisin keksiä. Huumori tulee siihen varsinaisen asian päälle, jos on tullakseen. Naureskelen monentyyppiselle huumorille, esimerkiksi väärinkäsityksille. Musta huumori on hyvä vaihtoehto järkyttymiselle, pahastumiselle ja ehkä surullekin.

Nuori kirjailija Miki Liukkonen arvosteli haastattelussa tämän hetken kirjailijoita, sinuakin, liian keskiluokkaisiksi. Korvaako juokseminen rappiolla olemisen?

Juokseminen korvaa dokaamisen jossain määrin, myös se nollaa pään. Kun olen pahalla tuulella, käyn juoksemassa ja rentoudun. Ihan asiaa Miki puhuu, onhan tosi tylsää olla kunnollinen. Mieluummin sitä vetäisi tiloissaan taiteellisena ja viisveisaisi, mutta sitten olisin jo haudassa. Rakastan kirjoittamista ja haluan huolehtia siitä, etten pala loppuun.

Miina Supinen, 38, on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Liha tottelee kuria, Apatosauruksen maa ja Säde.

Millaisia reaktiota toivot kolumniesi herättävän, toimittaja Anna Perho?

Toivon, että lukijat joko samastuvat juttuihini tai sitten ajattelevat, että todella rasittava ämmä. Olen jo radiossa käyttänyt paljon omaa elämääni materiaalina. Lapseni ovat hakeneet paikkaa orpokodista, koska häpeävät äitiään niin paljon.

Olet kertonut avoimesti olevasi suorittaja ja ylpeä siitä. Kai sinullakin on jokin hoitamaton mörkö kaapissa?

Kiitos, kun muistutit. Muutimme kahdeksan vuotta sitten, ja viimeisessä muuttolaatikossa on varmaan parituhatta valokuvaa. Meille myydään ajatusta, että tekeminen ja suorittaminen olisivat kauheita paheita, vaikka tutkitusti mitkään eivät stressaa niin paljon kuin tekemättömät asiat.

Ensimmäinen kolumni julkaistaan torstaina 21. elokuuta, ja sen kirjoittaa Anu Silfverberg. Kolumnit julkaistaan myös menaiset.fi:ssä.

Lue lisää kolumnisteista:

Anna Perho: "Ilman perhettäni olisin työnarkomaani"

Miina Supinen ja vaihtoehtohoidot: ”Enhän mä nyt oikeesti mihinkään tollaseen usko”

Äitiyskirjan kirjoittanut Anu Silfverberg: 'Lapsen paras' on huono selitys

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti