Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Motiivit guilty pleasure -tunnustusten takana ovat paljon alhaisempia kuin itse paheet, kirjoittaa Anna Perho.

Guilty pleasure. Mitä se olisi suomeksi? Salanautinto?

Guilty pleasure on hävettävä, mutta mielihyvää tuottava toiminto. Asia, jota ei pitäisi tehdä, mutta tekee silti.

Voin kertoa omani:

Kun olen yksin hotellihuoneessa, syön sängyssä jotain niin epäterveellistä, että Kansanterveyslaitokselta soitettaisiin poliisit. Stalkkaan kadehtimani tyypin somea ja keksin hänestä puolia, joita inhota. Luen kännykkäallergikkojen keskustelupalstoja. Poltan pikkusikareita salaa lapsilta.

Guilty pleasure -termi yleistyi 1990-luvulla, mutta ensimmäistä kertaa se mainittiin jo vuonna 1860, kun New York Times käytti termiä kuvaillessaan bordellia. Sittemmin termi on vakiintunut viittaamaan johonkin sellaiseen, jonka ei lasketa kuuluvan korkeakulttuurin tai muuten ”hyväksyttävän” elämänmuodon piiriin.

Mikään ei teekään guilty pleasure -ilmiötä niin näkyväksi kuin televisio, jonka katsomista jo sinällään moni kokee tarpeelliseksi selittää (”en yleensä koskaan katso televisiota, mutta…”). Niinpä Amanda Harkimon alaston ensisynnytys aution saaren alttarilla on sarja, jota ”kukaan” ei katso, mutta sillä nyt vain sattuu olemaan 600 000 katsojaa. Seiskaa ei lueta eikä eineksiä syödä.

Irtiotot Mäkkärin autoluukulla ovat vain merkki siitä, että elämäni on totaalisesti hallinnassa.

Aristoteleen aikaan guilty ja pleasure pidettiin toisistaan loitolla. Iso-A jaotteli nautinnot sen mukaan liittyivätkö ne kunnialliseen toimintaan vai johonkin muuhun. Muuhun liittyvät olivat paheita, joista ei juuri huudeltu.

Motiivit guilty pleasure -tunnustusten takana ovatkin paljon alhaisempia kuin itse paheet. Pohjimmiltaan kysymys on oman identiteetin kirkastamisesta tekniikalla, joka menee läpi kuin väärä raha: kertomalla kauhistelevaan sävyyn, että olen taas katsonut Sinkkuelämän kolmoskautta, tulen ohimennen sanoneeksi, että normaalisti vietän aikaani David Pynchonin ja Sylvia Plathin tekstejä analysoiden.

En sentään ole toivoton snobi, vaan tällainen hassahtava kansannainen.

Ja kun kerron juovani kaprislientä suoraan purkista, ymmärrät varmaan, että tämä ja pienet irtiotot Mäkkärin autoluukulla ovat vain merkki siitä, että elämäni on totaalisesti hallinnassa. Teen vain näitä myönnytyksiä viestiäkseni, että en ole sentään ihan toivoton snobi, vaan tällainen hassahtava kansannainen.

Korostamalla syyllisyyttä aiheuttavan toiminnan poikkeuksellisuutta ja paheksuttavuutta ihminen voi perustella itselleen vaikka mitä.

Vai kuinka monta kertaa olet kuullut vaikkapa lahjuksen vastaanottajan sanovan, että ”otin rahaa, koska se tuntui kivalta”?

Tämän vuoksi guilty pleasure -tiliään kannattaa tarkkailla. Selitykset ovat näppärä tapa jatkaa entiseen malliin.

Nimittäin kyllähän minä sen tiedän.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti