Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Harva väsyy vitamiinien puutteeseen, moni kyllä nukkuu liian vähän, Miina Supinen kirjoittaa.

Kun kärsit unettomuudesta, et ole koskaan kunnolla hereillä, todettiin ysäriklassikkoleffa Fight Clubissa.

Univelkaisen päivät ovat nimittäin sumua. Silmät ovat täynnä hiekkaa, pinna kireä, rutiinit tuntuvat vaikeilta ja vähänkin hankalammat hommat ylivoimaisilta. Joskus väsymys käy niin kovaksi, että todellisuudentaju horjuu. Entä jos vain luulet olevasi palaverissa, mutta todellisuudessa Brad Pittin näköinen sivupersoonasi on kellarissa mättämässä äijiä turpaan?

Toisin kuin reippaalla 1950-luvulla, pillerit eivät enää sisällä amfetamiinia, pelkkiä vitamiineja.

Väsymys on kansantauti, jota pimeä vuodenaika pahentaa entisestään. Apteekissa työskentelevä kaverini kertoo, että asiakkaat kysyvät usein jotakin, joka piristäisi. Monenlaisia piristyspillereitä myydäänkin, mutta teho on valitettavan heikko. Toisin kuin reippaalla 1950-luvulla, pillerit eivät enää sisällä amfetamiinia, pelkkiä vitamiineja.

Farmaseuttikaverini sanoo joskus asiakkaille, että he voisivat nukkua enemmän. Siitä se nimittäin useimmilla kiikastaa. Harva suomalainen väsyy vitamiinien puutteeseen, mutta moni kyllä nukkuu liian vähän. Unenpuute altistaa monille sairauksille, heikentää vastustuskykyä ja tekee ihmisestä turvallisuusriskin. Univelkaisen reaktiokyky on kuin humalaisella. Jo tunnin nipistäminen 7–8 tunnin unista vuorokaudessa altistaa ihmisen muun muassa dementialle.

Voi mättää lapsilta salaa karkkia ja katsoa tv-sarjoja, joissa zombit syövät ihmisiä.

Joskus univelkaa kasautuu ihan omasta syystä. Niin käy minullekin. En vain malttaisi nukkua, kun päivä on vihdoin paketissa ja saan tehdä mitä huvittaa. Ilta on kiireisen naisen omaa aikaa: silloin voi mättää lapsilta salaa karkkia ja katsoa tv-sarjoja, joissa zombit syövät ihmisiä.

Joskus ei pysty nukkumaan vaikka haluaisi. Jos stressi kasvaa kovaksi, saatan herätä aamuyöstä hermoilemaan. Uhkaava tuho voi vaania missä vain. Ahdistun maailmanpolitiikasta, Suuren Valliriutan tuhoutumisesta, Wilma-viestien laiminlyönnistä, vuonna 2007 pitämistäni tyhmän näköisistä sukkiksista ja siitä, kun ne zombit söivät sen yhdenkin tyypin.

Nukkumisesta ei tule koskaan supertrendiä.

Urheiluvalmentaja Marko Yrjövuori arveli vähän aikaa sitten Helsingin Sanomien haastattelussa, että seuraava terveystrendi on lepo. Tiedämme, miten treenata ja syödä oikein, mutta lepo on retuperällä.

Luulen, ettei nukkumisesta tule koskaan sellaista supertrendiä kuin jumppaamisesta ja terveysruuasta. Nukkumista on nimittäin vaikea tuotteistaa. Nukkuva ihminen ei kuluta. Hänelle ei voi myydä elämäntapaa eikä härpäkkeitä. Kännykästä voi löytyä unen laatua ja määrää mittaava sovellus, mutta siihen se sitten jääkin. Hyvän patjan ja tyynyn voi ostaa, mutta tuskinpa niitä joka sesonki vaihdetaan.

Aikuisuus on sitä, että ei ole pakko mennä nukkumaan, jos ei huvita. Usein kyllä kannattaisi.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Yön tytär

En malta nukkua, kun minulla on vihdoin omaa aikaa

Ymmärrän tuon niin hyvin. Minäkin valvon öisin, peläten maailmanpoliittisia katastrofeja. Pelkään myös, että lapsille sattuu jotain. Asia, joka on auttanut minua, on huolipäiväkirja. Siihen kun listaan huolia illalla, ne tulee käsiteltyä, enkä ole nyt juuri heräillyt. Uutisia en saa lukea myöskään ennen nukkumaanmenoa, valvottavat varmasti. Huolettomat ihmiset - Kuinka te osaatte olla huolehtimatta ja pelkäämättä? Maailma tuntuu nykyään ahdistavalta paikalta toisinaan.
Lue kommentti

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti