Naisia syyllistetään yhä sen perusteella, tekevätkö he lapsia vai eivät. 

Kahdeksan vuotta sitten äitienpäivänä lensimme Thaimaahan. Mukanamme oli kolme pientä, kulunutta valokuvaa ja yhden A-nelosen verran tietoja. Tuolla reissulla minusta tuli äiti, tarkalleen ottaen bangkokilaisen lastenkodin nahkasohvalla. Sillä kertaa yhdeksän tunnin lento tuntui loputtomalta, mutta se oli naurettavan lyhyt verrattuna seitsemän vuoden odotukseen.

Pienen lapsen hoitamisesta en tiennyt juuri mitään. Ensimmäisen yön poika nukkui vaipat väärinpäin jalassa.

Lapsi on tehnyt minusta onnellisimman ihmisen, nauran varmasti enemmän kuin ennen. Joka ikinen päivä. Mutta se ei tehnyt minusta sen parempaa tai yhtään epäitsekkäämpää naista.

Tulin äidiksi 33-vuotiaana usean avioliittovuoden jälkeen. Noina vuosina tasan kaksi ihmistä kysyi suoraan, miksei meillä ole lapsia. Toinen vihjasi reippaasti, että itsekkyyttä se vain on.

”Mutta se ei tehnyt minusta sen parempaa tai yhtään epäitsekkäämpää naista.”

Vaikka se tuntui silloin uskomattoman moukkamaiselta, pääsin kaikesta päätellen helpolla. Omaan lähipiirini kuului selvästi enemmän viisaita ja huomaavaisia ihmisiä, joiden mielestä ei ole kohteliasta udella keneltäkään jälkikasvusta tai sen puutteesta.

Tiedän naisia, jotka eivät saa vieläkään rauhaa tuttujen ja tuntemattomien tunkeilevilta kommenteilta. Erityisen pahalta se tuntuu, jos lasta ei saa, vaikka kuinka toivoisi. Mutta yhtä tökeröä se on myös silloin, jos lapsettomuus on vapaaehtoinen valinta. Ainoastaan lasten hankkimista kenenkään ei tarvitse erikseen perustella, vaikka yhä useampi päätyy päinvastaiseen ratkaisuun puhtaasti omasta halustaan.

Lapsi oli minun suuri ja lopulta myös pitkäaikainen haaveeni. Jollain toisella se on jotain ihan muuta. Se sallittakoon. Sunnuntaina vietetään äitienpäivää. Itse ostan kukkia omalle äidilleni, sille viisaalle naisella, joka aikanaan totesi minulle: ”Ajattelin aina, että te teette lapsia, jos teette. Tai sitten ette. Se on jokaisen oma asia.”

Vierailija

Eikö sen pitäisi olla jo itsestään selvää – lasten hankkiminen on jokaisen oma asia

En ole koskaan syyllistänyt ketään lapsettomuudesta. Olen tuntenut vapaaehtoisesti lapsettomia ja sellaisia jotka eivät saa lasta. Tuntuukin epäoikeudenmukaiselta, että olen itse saanut arvostelua osakseni lastenkasvatuksesta vapaaehtoisesti lapsettomalta. Samalta henkilöltä jota en ole itse mitenkään arvostellut. Että kyllä sitä osataan toisinpäinkin.
Lue kommentti
steriloimislaki

Eikö sen pitäisi olla jo itsestään selvää – lasten hankkiminen on jokaisen oma asia

Pitää olla oikeus vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ja oikeutta sterilointiin pitäisi laajentaa. Suomen steriloimislain 30 vuotta tai kolme lasta on holhoavaa vanhanaikaista lainsäädäntöä. Muissa Pohjoismaissa ikäraja on 25 vuotta. Nyt on käynnissä kansalaisaloite "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta" https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401 Aloitteen tavoitteena on 25 vuotta tai kaksi lasta steriloinnin perusteeksi. Se ei ole saanut paljoa...
Lue kommentti

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello, Jenni Kokander kirjoittaa.

Raija on työpaikkansa kyylä. Hän käy kantelemassa pomolle, kun Timo käy tupakalla kello 14.17, vaikka on nimenomaan sovittu, että erillisiä tupakkataukoja ei pidetä, vaan pössyttelyt hoidetaan lounaan tai kahvitauon yhteydessä.

Raija antaa palautetta esimiehelleen firman siivoojasta, huoltoyhtiöstä ja aulavahdista. Palaute on lähinnä ammattitaidottomuuden ihmettelyä.

Raija poistuu pikkujouluista ennen pukin saapumista, koska loukkaantuu pomolleen, joka pyytää Raijaa lopettamaan työkavereittensa moraalittoman juhlakäytöksen listaamisen ja ottamaan sen esille mieluummin maanantain aamupalaverissa. Viimeinen pisara Raijalle on, kun pomo ehdottaa tätä nauttimaan ja keskittymään joulun kunniaksi omaan hyvinvointiin.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello.

Tia soittaa ystävälleen Riinalle aina tiistaisin. Hän kertoo, kuinka näki Cittarissa Tolosen Riston, joka oli humalaisen oloinen ja maksoi sossun lapulla. Tia raportoi Riston alennustilasta luonnollisesti myös Riston entiselle vaimolle.

Tia muistaa aina mainita myös siitä, kuinka hän kerran kassajonossa huomasi, miten hänen lapsensa päiväkotitäti otti pesuaineen kylkiäisiksi tarkoitetun Iittalan tuikkulyhdyn, vaikka se olisi kuulunut kahden tuotteen ostajalle ja hänellä oli vain yksi huuhteluaine.

Seuraavaksi muistellaan, kuinka samainen epäpätevä päiväkotitäti kehtasi väittää, että heidän Adele-Mimosansa olisi enemmän sylin kuin koko perheelle kaavaillun paleodieetin tarpeessa.

Puhelun päätteeksi Tia haukkuu aina miehensä.

Niklas ei koskaan tule saamaan hymypoikapatsasta, koska hän on vasikka. Hän käy juoruamassa keittäjälle, jos joku pistää ruokaa ”sika-astiaan”. Välitunnilla Niklas käy ratsaamassa koulun takana, etteivät yläasteen tytöt tee siellä salaa My Day -videoita Youtubeen. Niklas on kärppänä paikalla, kun koulun hallitus kokoontuu, onhan hän puheenjohtaja. Esityslistalla ovat viikosta toiseen erityisluokan poikien liian äänekäs läsnäolo ja tyttöjen vessan hiuslakkapilvi.

Opettajat kutsuvat Niklaksen opettajanhuoneeseen ja ehdottavat, että tarkkanäköinen poika kertoisi, jos havaitsee koulussa kiusaamista. Koulukiusaamiseen Niklaksella ei ole kuitenkaan selkärankaa puuttua, koska kantelupukkien tapaan hän keskittyy epäolennaisuuksiin. Kantelun pointtina on vain halu pönkittää omaa erinomaisuutta vasikoimalla muista.

Raija, Tia, Niklas ja muut kantelupukit keskittyvät kyttäämään muiden virheitä ja raportoimaan niistä kaikille muille, paitsi kohteille itselleen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.