Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Keskustelussa ovat äänessä rasistiset pelkoja lietsovat porukat, jotka saavat monet järkevätkin ihmiset kauhun valtaan. Kukaan ei taaskaan kysy, mitä nuoret tytöt itse ovat mieltä, Miina Supinen kirjoittaa.

Kun olin lapsi, näin itsensäpaljastajan vemputtelemassa keskimäärin kerran kuukaudessa. Harrastus taisi olla 80-luvulla muotia Helsingin lähiöissä.

Nykyisin moiset paljastelijat kai kuvattaisiin ja kastroitaisiin (ainakin verbaalisesti somessa), mutta silloin paljastelua ei taidettu pitää kovin haitallisena. Kerran eräs mies tuli koulun kalliolle esittelemään aarrettaan välituntia viettäville lapsukaisille.

Vonkaaminen on vonkaamista, ei väkivaltaa.

Myöhemmin perheeni asui strippibaarin yläkerrassa. Kun tulin iltaisin kotiin, minua ja kavereitani pyydettiin autoihin ja kyseltiin hintaa. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aika paljon maahanmuuttajia, joten häiriköinti ei ollut pelkästään kotoperäistä. Tiesimme, että tummasilmäisten miesten ohi ei voinut kävellä joutumatta kommentoinnin, moikkailun ja iskuyritysten kohteeksi. Ulkomaalaisista oli kuitenkin helppo päästä eroon, koska he olivat selvin päin ja uskoivat puhetta. Humalaisten kanta-astujien kanssa joutui usein ikävämpiin keskusteluihin. Häiriköivät miehet olivat meidän tyttöjen mielestä noloja ja ärsyttäviä, mutta eivät yleensä pelottavia. Näytimme keskisormea ja sanoimme takaisin jotain vielä törkeämpää. Mieleeni ei tullut silloin – eikä tule vieläkään – miten häiriköinti olisi sen kohteelle häpeällistä tai vaarallista. Häpeä on kokonaan huonosti käyttäytyvän huutelijan puolella. Ja vonkaaminen – no, se on vonkaamista, ei väkivaltaa.

Seksuaalinen väkivalta on kokonaan eri juttu kuin tökeröt iskuyritykset.

Kaikilla ystäväpiirissäni on kokemusta myös seksuaalisesta väkivallasta tai sen uhasta. Se on vakava paikka ja kokonaan eri juttu kuin tökeröt iskuyritykset.

Toisaalta kotiinkaan ei kannata jäädä peloissaan. Välillähän käy niin, että juttusille tulee kiva mies, joka sanoo juuri ne oikeat sanat. Siitä voi seurata seksiä, seurustelua, elinikäisiä rakkauksia ja onnellisia perheitä.

Nykyistä keskustelua turvapaikanhakijamiehistä ja ahdistelluista tytöistä käydään epämääräisten pelkojen, huhujen ja valheellisen propagandan pohjalta. Terve järki on vedetty vessasta alas. Aivan kuin rajat olisi ylittänyt armeijallinen joukkoraiskaajia.

Heidän joukossaan on myös kivoja tyyppejä, joista jotkut suomalaiset kenties saavat poikaystävän.

Todellisuudessa Suomeen on saapunut sotaa ja kurjuutta pakenevia tavallisia ihmisiä. Heidän joukossaan on tökerösti käyttäytyviä miehiä ja seksuaalirikollisiakin, mutta myös kivoja tyyppejä, joista kenties jotkut suomalaiset neitoset saavat poikaystävän ja kivan miehen lapsilleen. Myös sellainen tulevaisuus sallittakoon.

Keskustelussa ovat äänessä MV-lehden valheet ja rasistiset pelkoja lietsovat porukat, jotka saavat monet järkevätkin ihmiset kauhun valtaan. Kukaan ei taaskaan kysy, mitä nuoret tytöt itse ovat mieltä. Millainen heidän maailmansa on? Millaisia miehiä he pelkäävät ja miksi? Millaisista miehistä he haaveilevat?

Suurin osa miehistä ei ole edelleenkään vaarallisia. Joten ei jätetä katuja natsipartioille. Mennään me naisetkin sinne mukanamme maalais- ja kaupunkilaisjärkeä sekä rohkeutta.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Nahkahousupoju

Ei jätetä katuja natsipartioille

Oho, jälleen yksi feministi, joka jaksaa muistuttaa kuinka kauheita ovat suomalaismiehet ja paljon ihanuutta virtaa laittomasti rajoille. Ja by the way, "todellisuudessa Suomeen on paennut sotaa ja kurjuutta pakenevia tavallisia ihmisiä". Eipäs pidä aivan paikkaansa, osa heistä on sellaisia, osa ei. Ei jätetä katuja raiskaaville ja rötösteleville turvapaikanhakijoille. Kun se alkaa olla selvää, voidaan myös unohtaa ne "rasistiset" katupartiot.
Lue kommentti
Ins

Ei jätetä katuja natsipartioille

Joukkoraiskaus ja ahdistelu on turvapaikanhakijoiden tuoma islamilaisten harrastus, jonka tarkoituksena on näyttää naisen ala-arvoisempi asema. Tätä ei ole ollut aikaisemmin suomessa ja sitä toimintaa ei selitetä suomalaismiesten syyksi. Taharrus gamae on maailmalta tuttua toimintaa, nyt myös siis meillä ja vieläpä organisoidusti.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti