Lähtisitkö kanssani pop up -retkelle? Kuva: Shutterstock
Lähtisitkö kanssani pop up -retkelle? Kuva: Shutterstock

”Jokaisella sinkkunaisella pitäisi olla vähintään yksi pop up -mies.”

Ystävien illanistujaisissa kuultu uusi termi särähtää ensi kuulemalta korvaan, mutta kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta. Mikä on pop up -mies?

Yksi selittää: ”Se on kuin pop up -liike. Pop up -mieskin tulee aina yllättäen vastaan jossain kadunkulmassa. Hän on entuudestaan tuttu tyyppi, jonka kanssa alat taas viestitellä ja jonka seurasta on kiva nauttia tietyn hetken, mutta mukana on joka kerta uutta yllätyksellisyyttä ja liekkiä. Sitten kun hän katoaa, et jää kaipaamaan hänen peräänsä.”

Pop up -mies on saattanut olla joskus rakaskin kumppani, mutta ei välttämättä. Eronne jälkeen hän on saattanut jättää jälkeensä tyhjyyden, pettymyksen tai sydänsurut. Tai hän ei ole koskaan edes sytyttänyt sellaisia tunteita, joita jokainen kaipaa parisuhteessa.

Jotkut kutsuisivat tilannetta on-off-suhteeksi – mutta ei, sitä se ei ole: pop up -tyypin kanssa ei tarvitse säätää niin monimutkaisia juttuja, joita on-off-tyypit yleensä tuovat tullessaan. Ei piilottelua, ei vatvomista tai kuluttavia ajatuksia eikä riitoja. Pop up saa aikaan vain hyvää!

Nimettömänä pysyttelevä sinkkunaisten yhteisö keksi ainakin kymmenen asiaa, joiden takia pop up -suhteet tekevät onnelliseksi.

  1. Pop up -konsepti on kuin tehty sinkuille, jotka eivät tiedä mitä haluavat, mutta jotka eivät jaksa tuhlata aikaansa uusien tuttavuuksien kanssa. Pop up -kumppanin kanssa saa olla täysin oma itsensä. Toinen tuntee tapasi, eikä sinun tarvitse enää tehdä ensivaikutelmaa.
  2. Pop -up -tyyppi on kuin ystävä, joka ilmaantuu silloin tällöin elämääsi. Mutta hän on enemmän kuin toveri. Välillänne on jotain jännitettä. Intohimoakin.
  3. Liikutte yleensä samoissa paikoissa tai olette kiinnostuneet samoista asioista, joten löydätte aina toisenne – vaikka olisittekin jo poistaneet toistenne puhelinnumerot. Numerot ja kuulumiset voi vaihtaa aina uudestaan, jos siltä tuntuu.
  4. Pop up -miehelle voit soittaa vaikka myöhään illalla ja pyytää apua lampunvaihdossa, vaikka ette olisikaan nähneet aikoihin. Toki aina voi soittaa hyvälle ystävälle tai taloyhtiön huoltomiehellekin, mutta pop up -mies on kiinnostavampi vaihtoehto.
  5. Tuttu ja turvallinen pop up -mies on sen verran ihana, että hän kuuntelee uudet käänteesi kiinnostuneena. Voit kertoa hänelle häpeilemättä kaikki jutut, vaikka ette ole nähneet aikoihin. Joskus hän auttaa ongelmien ratkomisessa sängyn ulkopuolellakin, mutta toisaalta tunnette niin hyvin toisenne, että puhumisen voi myös unohtaa.
  6. Lyhytaikaisia ja aina vain positiivisia elämyksiä! Kuten pop up -liikeet, pop up -mies tarjoilee aina jotain uutta ja jännittävää, vaikka teillä olisikin pitkä yhteinen historia ja luulette tuntevanne toisenne jo läpikotaisin. Se on hyväksikin: teidän ei tarvitse aloittaa tutustumista täysin nollasta. Voitte aina jatkaa suhdettanne siitä, mihin se viimeksi jäi puoli vuotta sitten. Tai voitte kokeilla jotain uutta!
  7. Pop up -miehen kainalossa on ihanaa silloinkin, kun mielessä ei ole seksi.
  8. Moni saattaa piilotella on-off-suhdettaan tai muita säätöjään, mutta pop up -miestä ei tarvitse kätkeä. Häneen voi nojata julkisella paikalla, jos siltä tuntuu. Hänestä pitää ottaa kaikki irti silloin, kun se on vielä mahdollista – ja avunanto on molemminpuolista.
  9. Kun pop up -tyyppi katoaa tai haluat päästä hänestä eroon, se onnistuu myös sanattomalla sopimuksella. Pop up- henkeen kuuluu, että molemmat osaavat sanoa heihei ja luovuttaa oikeassa kohdassa eli silloin, kun teillä on vielä hauskaa. Saatat tuntea hetken haikeutta, mutta sen jälkeen mietit jo muuta.
  10. Tärkeintä on muistaa olla aina onnellinen pop up -kumppanin uudesta elämästä. Ja olet onnellinen myös omasta elämästäsi. Ilman positiivisuutta ja luottamusta tulevaan pop up -bisnes ei menesty.

Onko sinulla ollut pop up -kumppania? Mitä hyvää, mitä huonoa olet löytänyt hänestä?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti