Miksi julkinen tunteilu on muka epäkohteliasta?

Tapasin uimahallissa kaksi hyväntuulista lasta. Parivuotiaat istuivat vieressäni pukuhuoneen penkillä ja kikattivat katketakseen. En tiennyt mille, mutta tulin hyvälle tuulelle. Pian äiti tuli paikalle ja kielsi lapsia nauramasta julkisella paikalla. Kaikki ihmiset eivät tykkää siitä, että noin nauretaan, äiti sanoi.

Ei minua häiritse, teki mieli sanoa (olinhan ainoa ihminen lähistöllä), mutta vaikenin hämmentyneenä.

Vielä kotonakin pohdin, miksi äiti hyssytteli lapsiaan. Oliko joku suivaantunut naurusta aiemmin? Vai suhtaudutaanko julkiseen tunteiluun Suomessa tosiaan niin nihkeästi, että lasta on kiellettävä iloitsemasta? Miksi julkinen tunnereaktio on sopimaton?

Ehkä hersyvä nauru tai raastava itku rikkoo läsnäolijoiden henkilökohtaista reviiriä, tulee liian lähelle. Vaatii reagoimaan, herättää huomiota. Ja sitähän ei katsota hyvällä.

Omassa rauhassa jurnuttaminen on stereotypioiden suomalaisen lempitila. Bussissa ihaninta on ikkunapaikalla, vieruskaverina oma kassi, mahdollisimman kaukana puheliaista kanssamatkustajista tai tietä kyselevistä turisteista.

Älä itke, menee fiilis

Lapsen itku on listattu useissa tutkimuksissa yhdeksi maailman häiritsevimmistä äänistä. Aikuisenkaan itkua ei aina suvaita.

Itkin kerran seurueessa, jonka olin vasta tavannut. En tuntenut porukasta juuri ketään, mutten tajunnut sosiaalista koodia. Vetäydyin omiin oloihini, koska oloni oli surkea enkä halunnut pilata kaikkien iltaa. Myöhemmin kuulin, että seurueeni oli loukkaantunut julkisesta surumielisyydestäni. Heistä käytökseni oli sopimatonta. En ymmärtänyt lainkaan, miksi.

Julkinen itku voi toki olla huomiohakuisuutta: säälikää minua, olen niin surkea. Silloin huomion varastaminen on tietysti tilannetajutonta.

Aina itku ei ole empatian kerjäämistä tai marttyyrin esiinmarssi. Joskus se on vain liikutusta.

Ehkä itkua paheksutaan, koska itkijä näyttää olevansa ”heikko”. Aikana, jona somekupla kiiltelee menestyksestä, kuolevaisuuden näyttäminen on arveluttavaa.

Tai ehkä itku vaivaannuttaa, koska siihen ei osata suhtautua. Kuuluuko minun lohduttaa? En tiedä, mitä sanoa. Miten tuo kehtaa? Älä nyt pilaa kaikkien muidenkin fiilistä.

Minusta itkuun tai nauruun ei tarvita lupaa, ei kotona eikä uimahallissa. Toivoisin eläväni maailmassa, jossa julkinen ilo saisi tarttua. Ja jossa surevan ei tarvitsisi miettiä, meneekö kaikilta fiilis.

Kaikki Tätä mieltä -kolumnit löydät täältä.

M

Bussissa itkijä, olet sankarini

Olipa ihmeellinen kirjoitus! Ihmettelet, miksi lapsia kiellettiin nauramasta; olisit puuttunut asiaan niin äidin käsitys olisi ehkä muuttunut. Sitäpaitsi tämä äiti oli ehkä kuunnellut mukuloiden räkätystä tuntikausia ja väsynyt siihen jo. Ehkä hänellä peräti oli murheellisia asioita mietittävänä, missä tilanteessa sinulla on tapana vetäytyä porukasta vollottamaan. Itkemään vetäytyminen mitään selittämättä vaikuttaa tosiaan omituiselta, ellei kyse ole liiallisen humalan tuottamasta itsesäälistä...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti