Bachelor Suomessa tunkkaisinta ei ollutkaan ohjelman asetelma vaan osallistujien asenteet.

”Satu ei ole niin hieno nainen”, sopertaa itkuinen nainen televisiossa. Eletään Bachelor Suomen ratkaisun hetkiä.

Unelmien poikamies on juuri tehnyt valintansa, eikä pakit saanut Jenni voi käsittää päätöstä. Jennin mielestä miehen olisi pitänyt valita joko hänet tai sitten Jenny – joka oli ”sellainen tyylikäs hieno nainen”.

Bachelor Suomi ei ollut asetelmaltaan niitä raikkaimpia: tosi-tv-sarjassa 17 sinkkunaista kilvoitteli yhden miehen huomiosta. Mies oli keski-ikäinen eronnut kahden lapsen isä, naiset häntä järjestään nuorempia. Mies tarjoiltiin menestyvänä uratykkinä, mutta tyttöystäväehdokkaat olivat myyjiä, sihteerejä ja opiskelijoita. Hämärä muistikuva kertoo, että yhden lastentarhaopettajan kohdalla saatettiin ehkä mainita sanat ura ja kunnianhimo. Ehkä.

Miksi nuori nainen ajattelee yhä vuonna 2016, että naisen tulee olla hieno?

On ymmärrettävää, että sydän särkyneenä suusta voi päästä kaikenlaista katkeraa (Tsemppiä Jenni, löydät varmasti vielä paremman!), mutta Jennin lausahdus jäi silti mietityttämään. Miksi nuori nainen ajattelee yhä vuonna 2016, että naisen tulee olla hieno? Mitä se edes tarkoittaa? Ja ennen kaikkea: mikä teki Sadusta epähienon?

Kun jostakusta sanotaan, että hän on hieno ihminen, tarkoitetaan useimmiten henkisiä ominaisuuksia. Hieno ihminen on esimerkiksi sellainen, joka osaa nousta pikkumaisuuksien yläpuolelle, olla ehkä armollinen niin itselleen kuin muille.

Mutta jotenkin tuntuu, ettei Jenni tarkoittanut sitä. (Sillä mittapuullahan Satu olisi ollut se hienoin nainen: hän ei antautunut mustasukkaisuudelle tai muiden panettelulle.) Ainakin minun mielikuvani hienosta naisesta liittyy pikemminkin ulkoisiin ominaisuuksiin ja hillittyyn käytökseen kuin henkiseen suuruuteen.

Täsmällistä määritelmää hienoudelle tai epähienoudelle ei ohjelmassa koskaan saatu, mutta sarjan päättäneessä tilitysjaksossa Jenni ja muut naiset tylyttivät Satua lapselliseksi. Satu itse epäili sen johtuvan hänen huumorintajustaan. Hän kun tykkäsi laskea leikkiä ja hassutella.

Mikä kohta Sadussa on poikamaista? Se huumorintajuko?

Myös bachelor kuvaili Satua ”hauskaksi poikatytöksi”. Kun katsoo Satua, perinaisellista kaunotarta pitkine vaaleine hiuksineen ja kilometrisäärineen, on vaikea ymmärtää, mikä kohta hänessä on poikamaista. Se huumorintajuko? Sama piirre, joka todennäköisesti teki hänestä myös epähienon?

Taisin juuri loukkaantua kaikkien hauskojen naisten puolesta.

Vai oliko syy sittenkin se, ettei Satu ehkä puunannut itseään samalla tarmolla kuin muut naiset? Poikamiestyttöjen ulkonäkökeskeisyys nimittäin hämmensi. Kun bachelor pölähti naisten villalle kukonlaulun aikaan, he olivat kauhuissaan, koska eivät olleet ehtineet meikata. Tilitysjaksossa naiset kertoivat kokeneensa suurimmaksi uhkakseen botox-kaunotar Ninan, koska tämä oli niin ”tajuttoman hyvännäköinen, ettei muilla ollut enää mitään mahdollisuuksia”.

Treffikutsuja odotellessaan naiset ottivat aurinkoa, jumppasivat – ja valittivat tylsyyttä. Vaikka aika tuli pitkäksi, kirjojen lukeminen ei näyttänyt oleva varteenotettava vaihtoehto. (Voihan tietysti olla, että naiset vain haluttiin esittää ulkonäkökeskeisinä ja kun kamerat sammuivat, alkoi kissatappelu siitä, kuka saisi seuraavana tarttua Michel Houellebecqin uutukaiseen.)

Kaksisataa vuotta myöhemmin katson Bacheloria ja mietin, onko mikään muuttunut.

Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin vuonna 1813. Siinä aikaansa edellä oleva neiti Elizabeth Bennet etsii kumppania 1700-luvun sovinnaisista seurapiireistä. Se ei ole ihan helppoa, sillä Elizabeth on älykäs, hauska, nokkela ja sanavalmis. Ne olivat piirteitä, jotka laskettiin tuon ajan deittimarkkinoilla naiselle pikemminkin taakaksi kuin eduksi.

Reilut kaksisataa vuotta myöhemmin katson Bacheloria ja mietin, onko mikään muuttunut. Itse asiassa tunkkaisinta ei tainnutkaan olla ohjelman asetelma, vaan osallistujien asenteet.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti