Näyttelijä Ulla Virtanen suhtautuu elämään kuin ruuanlaittoon: isolla kauhalla, sekaisin ja soveltaen. Twitter @ullavirtanen
Näyttelijä Ulla Virtanen suhtautuu elämään kuin ruuanlaittoon: isolla kauhalla, sekaisin ja soveltaen. Twitter @ullavirtanen

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Ans kattoo ny,  jos  tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide kasvorasvaan sekoitettuna tms... 

PS: Eikö tuo heitto "vaari älypuhelinkaupassa" ole hieman arveluttava yleistävä ja tiettyä osaa kansasta leimaava heitto.  Menee ehkä jossain standup-lavalla, mutta edes blondilta kolumistilta edes suomen koomisimmassa naistenlehdessä ei ehkä enää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla