Näyttelijä Ulla Virtanen suhtautuu elämään kuin ruuanlaittoon: isolla kauhalla, sekaisin ja soveltaen. Twitter @ullavirtanen
Näyttelijä Ulla Virtanen suhtautuu elämään kuin ruuanlaittoon: isolla kauhalla, sekaisin ja soveltaen. Twitter @ullavirtanen

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ovatko ne? kysyy Ulla Virtanen kolumnissaan.

Sinkkuaikoinani harkitsin siivoojan palkkaamista pikkuruiseen helsinkiläisyksiööni. Sain heti kuulla monelta taholta, että kyllähän nyt yksiö pitää siivota itse. Yritin kysellä, että onko olemassa jonkin kokoraja, minkä kokoista asuntoa ei ole enää pakko siivota itse. En saanut vastausta. Pakkokeskeinen ajattelumalli ei olekaan vastauskeskeinen.

Seuraavan pakon eteen jouduin muuttaessani yhteen poikaystäväni kanssa. Aloin yhtäkkiä saada tuttaviltani reseptejä, joita voisin nyt näppärästi kokata kotona. Tuttavapiirini tietää, etten osaa enkä tykkää kokata. He tietävät hyvin, että olen ihminen, joka ei ymmärrä, miksi keittiön hellassa on muita lämpövaihtoehtoja kuin 0 ja 6. Mielestäni hauduttaminen on hifistelijöiden hommaa, ja vedenkin voi polttaa pohjaan. Mutta avoliitossa asuvan naisen on kai pakko kokata.

Kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa.

Kokkauskyvyttömyydestäni johtuen lienee ymmärrettävää, että kun sain lahjakortin keittiötavaraliikkeeseen, olin hukassa kuin vaari älypuhelinkaupassa. Innokas myyjäparka koitti auttaa: ”Teillä varmasti on jo mikrotimanttiraastin.” Suuni levähti hämmästyksestä auki ja koitin salamannopeasti miettiä, voisiko meillä olla sellainen. Onko meillä timantteja raastettavaksi? Miksi haluaisimme raastaa niitä?

Vastasin myyjälle, etten tiedä, mistä on kyse. Nyt myyjän suu vuorostaan levähti auki. ”Siis miten ei voi olla”, hän sopersi järkyttyneenä. Kohta olin kaupasta ulkona yhtä raastinta ja isoa kattilaa rikkaampana. Kyllä! Päädyin siis ostamaan myös kattilan, jotta voin kätevästi hauduttaa pataa pakastimeen samalla, kun käytän raastintani raastelemisasioihin. Pitäähän sitä nyt ammattilaista uskoa!

Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle.

Kun kerroin tuttavilleni ostoksestani, he riemastuivat: ”Se on niiiiin paras, kun sillä voi raastaa vaikka sitruunankuorta.” Odotan kuitenkin yhä päivää, jolloin raastan sitruunankuorta einespinaattikeittoni päälle. Sen päivän tullessa oletan kokevani suuren täyttymyksen ja ymmärrän paikkani maailmassa. Samalla hetkellä löydän varmasti myös alusvaatteiden viikkaamisen ja tavaroiden kiittelemisen onnen. Ja lopuksi raastan raastimella Konmari-kirjat ja itseni.

Elämässä on paljon asioita, joiden ajatellaan olevan pakkoja. Ne asiat ovat usein vain kovin suhteellisia. Kun puhutaan vaikkapa ruuasta, Afrikassa pakko voi tarkoittaa sitä, että ihmisen nyt vain on syötävä pysyäkseen hengissä. Minun kaveripiirissäni on pakko varoa sokeria. Syyriassa on pakko varoa pommeja, mutta helsinkiläisen on pakko harrastaa cross fitiä.

Pakkojen keskellä lohtua voi saada vaikka timanttiraastimesta: humpuukistakin voi löytää iloa ja tarkoitusta. Ja lopulta me kuollaan kaikki. Se taitaa olla se ainoa todellinen pakko.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Avoliitossa naisen on pakko kokata ja muut kummalliset pakot

Ans kattoo ny, jos tuo päänsiirto toiseen kroppaan onnistuu niin epäilen ettei eliitin ole kohta pakko enää kuolla, ainakaan nykyisissä rajoissa, jos pää vain kestää. Ullallakin olisi hyvä kroppa jollekin älykölle tai eliitin edustajalle, vaikka Jörn Donnerille, Timo Soinille, Jari Tervolle yms jotka alkavat varreltaan olla "valmiita tähän maailmaan". Pitäisi vain kehittää joku salva tai peräpuikko jolla Ullan pään saisi surkastumaan tai sulamaan pois, ehkä joku terästetty peräpukamavoide...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti