Toimittaja Joshua Ellistä masensi; hän kirjoitti blogitekstin nimeltä Everyone I Know Is Brokenhearted. Sen mukaan Ellisin ympärillä kaikki, jotka vähänkin ajattelevat, ovat toivottomia. Itse hän herää aamulla ja ajattelee: ”Lisää tätä?” Teksti on surullinen hyökkäys kaikkea sitä kohtaan, mikä kirjoittajan mielestä on nykymaailmassa sietämätöntä. Monet tunnistivat jotain. Pitkä ja kaunokirjallinen teksti meni viraaliksi.

Kaikki sukupolvet olettavat elävänsä poikkeuksellista aikaa, ja se on koomistakin. Ellis kuvaa nykyisyyttä synkkänä soppana, jonka edeltävät sukupolvet keittivät. 90-luvun lopussa olo oli vielä toiveikas: osoitettiin mieltä, muodostettiin radikaaleja mutta analyyttisia liikkeitä, populaarikulttuuri otti kantaa. Sitten kaksoistornit romahtivat ja "äkkiä ei ollutkaan cool kutsua itseään antikapitalistiseksi terroristiksi".

Kantaaottavuus siirtyi yhä enemmän verkkoon, mutta siitä mitään iloa ole.
Ellisin teksti on helppo maali: hänen maailmantuskansa käsittää kaiken Gazan lapsista itsensä brändäämiseen ja popmusiikin huonouteen. Hänen surujaan voisi kuvata ensimmäisen maailman ongelmiksi: oli sitten pojalla aikaa ajatella.

Eräs kaverini huomautti (Facebookissa tietysti), että samalla kun Ellis kritisoi valtavirran kulttuuria, hän myös toivoo siitä sisältöä elämäänsä. Vähän kuin tilaisi pizzan ja itkisi, että tämmöinen litteä ja pyöreä, vittu mä en jaksa.

Itse ajattelen, että teksti on hieno juuri siksi, että Ellis on niin tolaltaan asioista, joihin kuuluu  suhtautua välinpitämättömästi. Vuoden aikana olen kuullut lukuisia kertoja kehotuksen, ettei pitäisi ottaa niin vakavasti. Ensin se aina nolottaa. Mutta journalismi ja populaarikulttuuri ovat kaikkialla, ne ovat tämä maailma. Kuten toinen kaveri sanoi: ehkä Ellis kuvaakin oloa, että kaikki ravintolat ovat äkkiä muuttuneet pizzerioiksi.

Viikkojen ajan olen muistanut Ellisin aina, kun raivostun medialle (usein). Olen tajunnut, että vahvin tunne ei silloin ole ylimieli tai ärtymys, vaan suru. Katsoessani A2-teemailtaa koulukiusaamisesta alkoi äkkiä raivostuttaa niin, että itketti. Noloa: ohjelmaanhan kuuluisi suhtautua ironisen huvittuneesti. Mutta nauru on vain suoja. A2 on osa populismiaaltoa, jossa uhritarinat ja omasta hyvyydestään humaltuneiden aikuisten tunneporno leviävät medioissa kuin lieju. Ajankohtaisohjelmana se on aivan hirveä ajankuva: tyhmä ja ruma. Jos sille ei itke, mille sitten?

Ellisin teksti on vähän kuin rukous: suree, pyrkii yhteyteen ja nöyrtyy, lopussa elää pieni toivon kipinä. Toiveikasta on, että joku kehtaa olla tosissaan. Raivo on tärkeää, Ellis sanoo, ja suru, ja häiriköinti, ja kohtuuttomuus. Se, että ottaa liian vakavasti.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.