Toimittaja Joshua Ellistä masensi; hän kirjoitti blogitekstin nimeltä Everyone I Know Is Brokenhearted. Sen mukaan Ellisin ympärillä kaikki, jotka vähänkin ajattelevat, ovat toivottomia. Itse hän herää aamulla ja ajattelee: ”Lisää tätä?” Teksti on surullinen hyökkäys kaikkea sitä kohtaan, mikä kirjoittajan mielestä on nykymaailmassa sietämätöntä. Monet tunnistivat jotain. Pitkä ja kaunokirjallinen teksti meni viraaliksi.

Kaikki sukupolvet olettavat elävänsä poikkeuksellista aikaa, ja se on koomistakin. Ellis kuvaa nykyisyyttä synkkänä soppana, jonka edeltävät sukupolvet keittivät. 90-luvun lopussa olo oli vielä toiveikas: osoitettiin mieltä, muodostettiin radikaaleja mutta analyyttisia liikkeitä, populaarikulttuuri otti kantaa. Sitten kaksoistornit romahtivat ja "äkkiä ei ollutkaan cool kutsua itseään antikapitalistiseksi terroristiksi".

Kantaaottavuus siirtyi yhä enemmän verkkoon, mutta siitä mitään iloa ole.
Ellisin teksti on helppo maali: hänen maailmantuskansa käsittää kaiken Gazan lapsista itsensä brändäämiseen ja popmusiikin huonouteen. Hänen surujaan voisi kuvata ensimmäisen maailman ongelmiksi: oli sitten pojalla aikaa ajatella.

Eräs kaverini huomautti (Facebookissa tietysti), että samalla kun Ellis kritisoi valtavirran kulttuuria, hän myös toivoo siitä sisältöä elämäänsä. Vähän kuin tilaisi pizzan ja itkisi, että tämmöinen litteä ja pyöreä, vittu mä en jaksa.

Itse ajattelen, että teksti on hieno juuri siksi, että Ellis on niin tolaltaan asioista, joihin kuuluu  suhtautua välinpitämättömästi. Vuoden aikana olen kuullut lukuisia kertoja kehotuksen, ettei pitäisi ottaa niin vakavasti. Ensin se aina nolottaa. Mutta journalismi ja populaarikulttuuri ovat kaikkialla, ne ovat tämä maailma. Kuten toinen kaveri sanoi: ehkä Ellis kuvaakin oloa, että kaikki ravintolat ovat äkkiä muuttuneet pizzerioiksi.

Viikkojen ajan olen muistanut Ellisin aina, kun raivostun medialle (usein). Olen tajunnut, että vahvin tunne ei silloin ole ylimieli tai ärtymys, vaan suru. Katsoessani A2-teemailtaa koulukiusaamisesta alkoi äkkiä raivostuttaa niin, että itketti. Noloa: ohjelmaanhan kuuluisi suhtautua ironisen huvittuneesti. Mutta nauru on vain suoja. A2 on osa populismiaaltoa, jossa uhritarinat ja omasta hyvyydestään humaltuneiden aikuisten tunneporno leviävät medioissa kuin lieju. Ajankohtaisohjelmana se on aivan hirveä ajankuva: tyhmä ja ruma. Jos sille ei itke, mille sitten?

Ellisin teksti on vähän kuin rukous: suree, pyrkii yhteyteen ja nöyrtyy, lopussa elää pieni toivon kipinä. Toiveikasta on, että joku kehtaa olla tosissaan. Raivo on tärkeää, Ellis sanoo, ja suru, ja häiriköinti, ja kohtuuttomuus. Se, että ottaa liian vakavasti.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti