– Naisten viihdettä on halveksittu kautta vuosisatojen, ja kyllä se kismittääkin, Anu Silfverberg kirjoittaa kolumnissaan.

Helsingin Sanomien kannessa oli mainos, jossa luki: ”50-vuotiaan naisen paras kaveri ei ole naistenlehti, vaan koulutus”.

Jos miettii, niin varmaankin ihan totta. Koulutus nousee aina ja kaikkialla tärkeimmäksi asiaksi, kun katsotaan naisten oikeuksia, hyvinvointia ja yhteiskunnallista asemaa.

Mutta Markkinointi-instituutin mainos ei mennyt läpi ihan niin helposti. Syntyi poru. Kolumneissa, somessa ja kahvipöydissä naistenlehtien tekijät ja lukijat valittivat, että mainos väheksyy ja syyllistää naisia.

Kun Ilta-Sanomat uutisoi naistenlehtisopasta, ammuttiin jo kovilla.

Yhdessä somekeskustelussa Glorian entinen päätoimittaja syytti mainosta epäeettiseksi. Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä karautti valkealla ratsulla Facebookiin ilmoittamaan, että mainos aliarvioi naisiamme. (Ehdotan tämänkin lehden nimen muuttamista muotoon ”Meidän Naisemme”.)

Kriitikoiden mielestä mainos väitti, että naistenlehdet ovat tyhmiä, tai että niiden lukijat ovat tyhmiä. Mutta eihän siinä sanottu mitään sellaista.

Kirjoitan tätä kolumnia naistenlehteen. Olen nainen. Olen saanut yhteiskunnan varoista korkeakoulutuksen, jonka suoman uran turvin ostellut rahoillani lukuisia naistenlehtiä kioskeilta.

No, jos olisi pakko valita, kumpi on parempi kaverini, koulutus vai tämä lehti, valitsisin tietysti koulutuksen. Mutta en onneksi joudu valitsemaan, koska se oli vain mainos.

Mistä pahastuminen sitten kertoo? Jos sitä ei näe yksinomaan naistenlehtibisneksen puolustusreaktiona, voisi taustalla nähdä ainakin historian painolastia.

Naisten viihdettä on halveksittu kautta vuosisatojen, koska patriarkaatti. Ja kyllä se kismittääkin. Toisaalta sen pohtiminen johtaa joskus näkemykseen, jonka mukaan mikä tahansa on vallankumouksellista jos nainen vain siitä tykkää.

Tämä on ymmärrettävää, mutta ei pitkällä tähtäimellä hyödyllistä. Lopulta päädytään alkupisteeseen: naisiin suhtaudutaan kuin lapsiin.

Hesarin etusivun mainos leikitteli aiemmalla mainoksella.

Kotiliesi kun on vuosia julistanut olevansa naisen paras ystävä. Ei siitä ole kukaan suuttunut.

Kaikki tietävät loppujen lopuksi, etteivät lehti tai tutkintotodistus kumpikaan voi olla kenenkään parhaita kavereita.

Oikeasti on tietysti niin kuin ystäväni huomautti Facebook-seinälläni: 50-vuotiaan naisen paras kaveri on Pirjo.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä:

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti