Feministiklubi oli vetänyt helsinkiläisravintolan täyteen: arvoisa paneeli ruoti rasismin nousua. Tuli puhetta kampanjoinnista. Pyrskähdin, kun kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo ­kuvasi sen vaikeutta: "Minä niin itkin kun katsoin videon netissä, ja sitten sinä ­tulet tänne sanomaan, että yhteiskunnan rakenteet!"

Arvaan, että joitain se loukkasi. Kun on itse osallistunut tärkeään asiaan vaikka postaamalla liikuttavan videon tai oman kuvansa palestiinalaislapsen ­nimen kera, tuntuu pahalta kun sanotaan, että väärin sammutettu. Mitä pahaa ­empatiassa?

No voi siinä joskus ­ollakin, sanoo Yalen psykologi Paul Bloom. Hän on kirjoittanut Boston Review -lehteen empatianvastaisen esseen. Bloomista empatia ei ole luotettavin muutosvoima, koska se on toivottoman puolueellista: tunnemme sitä helpommin sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähempänä tai jotka esimerkiksi näyttävät hyvältä. Se on myös tutkitusti yksilökeskeistä ja hiipuu massojen kohdalla. Samastumisen aiheuttama liikutus on myös palkitsevaa, eikä aina tehokkaimmalla tavalla. Tuntuu ­paremmalta kerätä rahaa järjestelmän hylkäämälle syöpälapselle kuin järjestelmälle. On kivempaa puhua "ihan tavallisista asioista" ja arjen teoista.

Arjen tekoja onkin ilmassa. Nyt on kovassa nosteessa vaikuttamisen laji, jossa yksittäinen ihminen kertoo Facebookissa puuttumisestaan pahaan. ­Kokoomusnuori keskeyttää kiusaamiseen bussissa, kahvilanpitäjä pelastaa vammaisen tytön julmalta rouvalta, nuori nainen ostaa köyhälle vanhukselle ­perunat pudonneiden tilalle.

Ne ovat tarinoita empatiasta, mutta tarkemmin katsottuna niissä on jotain kylmää. Ensinnäkin, hyvyys on aina ­varattu vain kertojan ominaisuudeksi. Väite "kukaan muu ei välittänyt" toistuu. Sivulliset eivät reagoi, paitsi jos nauravat ääneen, kuten nuori nainen väitti Hesburgerin työntekijöiden tehneen vanhalle miehelle. Uhrit eivät tule vahvistamaan tarinaa: on puhumaton vammainen tyttö tai "köyhän näköinen mies", joita ei tavoiteta. Puhumattakaan muistisairaasta, jonka muuan nainen pelasti ja sen jälkeen postasi tästä hämmentyneen valokuvan nettiin.

Tarinoille on ominaista, että pienikin sanavaihdos toisi liikaa harmaan sävyjä. Entä jos kahvilassa vammaista kiusannut nainen ei olisikaan tyylikäs rouva ystävättärineen, vaan vaikkapa "vanhempi nainen saattajan seurassa"?

Liikuttavien, empaattisten uutisten maailmankuva on jäätävä: muut ihmiset ovat pahoja, kukaan ei välitä, jokainen toimii itsensä puolesta. Mutta some­jakoja on 40 000 ja lehdessä iso otsikko. Suokaa ­anteeksi, väärin sammutettu.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti