Feministiklubi oli vetänyt helsinkiläisravintolan täyteen: arvoisa paneeli ruoti rasismin nousua. Tuli puhetta kampanjoinnista. Pyrskähdin, kun kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo ­kuvasi sen vaikeutta: "Minä niin itkin kun katsoin videon netissä, ja sitten sinä ­tulet tänne sanomaan, että yhteiskunnan rakenteet!"

Arvaan, että joitain se loukkasi. Kun on itse osallistunut tärkeään asiaan vaikka postaamalla liikuttavan videon tai oman kuvansa palestiinalaislapsen ­nimen kera, tuntuu pahalta kun sanotaan, että väärin sammutettu. Mitä pahaa ­empatiassa?

No voi siinä joskus ­ollakin, sanoo Yalen psykologi Paul Bloom. Hän on kirjoittanut Boston Review -lehteen empatianvastaisen esseen. Bloomista empatia ei ole luotettavin muutosvoima, koska se on toivottoman puolueellista: tunnemme sitä helpommin sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka ovat meitä lähempänä tai jotka esimerkiksi näyttävät hyvältä. Se on myös tutkitusti yksilökeskeistä ja hiipuu massojen kohdalla. Samastumisen aiheuttama liikutus on myös palkitsevaa, eikä aina tehokkaimmalla tavalla. Tuntuu ­paremmalta kerätä rahaa järjestelmän hylkäämälle syöpälapselle kuin järjestelmälle. On kivempaa puhua "ihan tavallisista asioista" ja arjen teoista.

Arjen tekoja onkin ilmassa. Nyt on kovassa nosteessa vaikuttamisen laji, jossa yksittäinen ihminen kertoo Facebookissa puuttumisestaan pahaan. ­Kokoomusnuori keskeyttää kiusaamiseen bussissa, kahvilanpitäjä pelastaa vammaisen tytön julmalta rouvalta, nuori nainen ostaa köyhälle vanhukselle ­perunat pudonneiden tilalle.

Ne ovat tarinoita empatiasta, mutta tarkemmin katsottuna niissä on jotain kylmää. Ensinnäkin, hyvyys on aina ­varattu vain kertojan ominaisuudeksi. Väite "kukaan muu ei välittänyt" toistuu. Sivulliset eivät reagoi, paitsi jos nauravat ääneen, kuten nuori nainen väitti Hesburgerin työntekijöiden tehneen vanhalle miehelle. Uhrit eivät tule vahvistamaan tarinaa: on puhumaton vammainen tyttö tai "köyhän näköinen mies", joita ei tavoiteta. Puhumattakaan muistisairaasta, jonka muuan nainen pelasti ja sen jälkeen postasi tästä hämmentyneen valokuvan nettiin.

Tarinoille on ominaista, että pienikin sanavaihdos toisi liikaa harmaan sävyjä. Entä jos kahvilassa vammaista kiusannut nainen ei olisikaan tyylikäs rouva ystävättärineen, vaan vaikkapa "vanhempi nainen saattajan seurassa"?

Liikuttavien, empaattisten uutisten maailmankuva on jäätävä: muut ihmiset ovat pahoja, kukaan ei välitä, jokainen toimii itsensä puolesta. Mutta some­jakoja on 40 000 ja lehdessä iso otsikko. Suokaa ­anteeksi, väärin sammutettu.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.