Toimitusjohtajaa hävettää vieläkin, sillä hän vähätteli naisia, jotka eivät lähde palaverista suoraan baariin, Anu Silfverberg kirjoittaa.

Toimitusjohtaja Katharine Zaleskia nolottaa vieläkin. Hän oli ajatellut, että kaikki on itsestä kiinni. Hän oli menestyjä, ja tokihan ansainnut paikkansa.

Erityisen häpeillen Zaleski ajattelee yhtä muistoa: piti esitellä kollegalle eräs hanke, mutta naisen työpisteen lapsivalokuvat nähdessään hän tiesi heti, ettei kollega ollut oikea tyyppi hommaan: hän oli liian äiti.

Amerikkalaisen Zaleskin synnintunnustus on luettavissa Fortune-lehden sivuilta. Hän latelee listan tilanteita, joissa on työyhteisön normeja mukaillen vähätellyt naisia, jotka tulevat kaksi tuntia aiemmin työpaikalle eivätkä lähde kokouksen jälkeen baariin, koska pitää hakea lapset.

Sonta iski tuulettimeen, kun Zaleski itse sai tyttären. Tarinalla on onnellinen loppu; hän päätyi perustamaan yrityksen, joka palkkaa kotona työskenteleviä naisia.

Ilmiö tuntuu suomalaisvinkkelistä monin tavoin vieraalta: Zaleskin todellisuudessa isiä ei näytä olevankaan, ja hän sortuu ikivanhoihin kliseisiin kuvaillessaan äitien organisointikykyjä. Mutta olennaista tarinassa on valinta. Entinen Zaleski ajatteli, että mammat olivat valinneet perheen, hän uran – kaikille ansionsa mukaan! Ajatus oli tietysti nurinkurinen: eteneminen oli muka itsestä kiinni, paitsi jos oli äiti, jolloin se ei sitä ollutkaan.

Ja Zaleski oli sentään media-alalla, jossa oli neuvotteluvaraa. Matalapalkkaisilla naisaloilla yksilön mahdollisuudet neuvotella itselle lisää ovat usein lähellä nollaa.

Työn tehostamisesta väitellyt Mona Mannervuo tekee Feministien vuoro -blogin haastattelussa hyvän havainnon: siinä missä yksittäisten menestyjien rikkaudet nähdään nyt ansioina rohkeudesta ja riskinotosta, järjestäytyneet yritykset palkankorotuksiin tulkitaan ahneudeksi vaikeina aikoina.

”Nuoria naisia ei esimerkiksi kehoteta purnaamaan työelämän vaikeuksista ja lasikatoista joillekin etujärjestöille tai asettamaan painetta ammattiyhdistyksille. Sen sijaan heitä kehotetaan korostamaan omaa pätevyyttään ja löytämään itsestään se maskuliininen yritysjohtaja, joka aina vaatii itselleen rohkeasti korvauksen tehdystä työstä.”

Viime viikolla tuli kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun islantilaiset naiset menivät lakkoon. He jättivät työpaikat ja kotiliedet ja lähtivät kaduille; mielenilmaus halvaannutti maan.

Vigdís Finnbogadóttir oli miekkarissa mukana tyttärensä kanssa. Hiljattain hän sanoi BBC:n haastattelussa, että päivä oli ollut käänteentekevä naisille työelämässä ja politiikassa. Haastattelussa hän oli esimerkkinä valtaa saaneesta naisesta, mutta hän ei puhunut riskinotosta tai suominut muita vaatimattomuudesta. Sen sijaan hän muisteli lämmöllä solidaarisuutta ja joukkovoimaa, joka mahdollisti ison muutoksen.

Viisi vuotta lakon jälkeen hän oli presidentti.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti