On aloitettava Kauniista ja rohkeista.

Kaikki, jotka ovat nähneet yhdenkin jakson Kaunareita, tietävät, että kyse on periaatteessa kahden suvun kamppailusta ja inhimillisestä halusta sekä sen synnyttämistä ristiriidoista. Naidaan ristiin, syntyy lapsia, elämä on monimutkaista.

Mutta yksi asia on varma: Kauniiden ja rohkeiden joulujaksossa Forresterit ja Spectrat päätyvät sattuman kautta saman pöydän ääreen, ja hetkeksi vihanpito on unohdettu.

Vähän falskiltahan se on aina tuntunut, etenkin kun ottaa huomioon, että muina päivinä sarjan hahmot yrittävät manipuloida isyystestien tuloksia tai myrkyttää toisiaan hitaasti kuoliaaksi.

Ajattelin Kauniita ja rohkeita luettuani tänä vuonna ehkä neljännen kirjoituksen ensimmäisen maailmansodan aselevosta. Se oli se kuuluisa jouluaatto sata vuotta sitten, kun sotilaat keskeyttivät tappamisen päiväksi ja pelasivat jalkapalloa lumessa. Kertomus on koskettava, mutta eikö se ole aika erikoinen tarina? Ihanaa, ettemme tänään tapa?

Kauniit ja rohkeat kuvastaa hyvin joulun todellista sanomaa. Se on kielto. Joulu on yhteinen sopimus siitä, että yhden päivän ajan kaikki olisi toisin kuin oikeasti. (Osin kaikki perinteet perustuvat tälle idealle.) Tästä syystä joulu aiheuttaa joillekin paineita: täytyy matkustaa satojen kilometrien päähän perheen luokse, jota ei koskaan muuten näe. Täytyy esittää onnellista, vaikka keskeiset henkilöt olisivat umpijurrissa ja väkivallan uhka sakeana juhlapöydän yllä. Yksinäiset masentuvat, koska joulu korostaa yksinäisyyttä hirvittävästi.

Kaikki tämä, koska joulu sisältää aina ajatuksen lahjasta: teemme asioita toisten tähden.

Ajattelivatkohan ensimmäisen maailmansodan sotilaat pitävänsä rauhaa itseään varten? En usko.

Eräs ystäväni esitti hiljattain perheaterialla teorian joulupukista. Se kuului näin: Aikuiset haluavat uskoa, että joulupukkisatua esitetään lapsia varten. Mutta on hyvin todennäköistä, että lapset eivät usko siihen, vaan ajattelevat, että näytelmä esitetään aikuisia varten. Kaikki esittävät kaikille.

Jos järjellä ajattelee, tietenkään perinteet eivät ole tärkeitä lapsille – perinteet perustuvat toistoon ja uusiutuvaan kokemukseen, ja se on aikuisten maailmaa. Lapselle kaikki on uutta ja todellisuus se, minkä aikuiset tarjoilevat. Toisaalta kaikki ne asiat, jotka ovat tärkeitä aikuisille, ovat sitä myös lapsille, jotka haluavat kipeästi aikuisten onnea.

Onko se valheellista? Ei kai sen enempää kuin ovat muutkaan asiat, joita ihmiset tekevät jatkuvuuden eteen.

Kuten muuan eläkeläinen sanoi Brooke Loganista taannoin eräässä Kaunari-aiheisessa lehtijutussa: ”Mikä paha hänessä?”

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Jenni Kokanderin elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta.

Lapsille jankutetaan jatkuvasti, että kaikkea ei voi saada. Silti aikuiset toistelevat toisilleen mantraa ’unelmat on tarkoitettu toteuttetaviksi’ ja ’sinä kirjoitat oman tarinasi’.

Osittain totta, mutta kyllä se pääsääntöisesti menee niin, että jotkut ovat syntyneet kultalusikka takapuolessa, ja toisilla vain käy aina huono munkki.

Onneksi itse kuulun välimallin sankareihin, joilla elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta. Ehkä tästä syystä olen valmis vähän hikoilemaan unelmieni eteen ja unelmoin vain asioista, jotka voin saavuttaa.

Uskon vahvasti, että sateenkaaren päässä on aarre ja sinne löytävät ne, joilla on positiivinen asenne ja kyky unelmoida. Mutta rajansa kaikella! Tunnen myös paljon ihmisiä, jotka vuosi vuodelta katkeroituvat ja muuttuvat sietämättömiksi narisijoiksi vain siksi, että he elävät pilvilinnoissa.

En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät antautumaan unelmoimaan asioista, jotka ovat täysin ulkona heidän boksistaan. Samalla kuitenkin ihailen taivaanrannanmaalareita, jotka viikosta toiseen uskovat, että vielä koittaa uusi päivä, vaikka elämä olisi yhtä tahkoamista.

Eräällä ystävälläni oli tapana sunnuntaiaamuisin katsoa Hesarista, minkä miljoonakämpän valitsisi, jos olisi voittanut edellisenä iltana lotossa. Hän siis tarkisti numerot vasta, kun oli fiilistellyt, millaisessa lukaalissa elämäänsä jatkaisi.

Miehelläni taas oli tapana käydä koeajamassa autoja, joihin hänellä ei olisi kuuna päivänä varaa.

”Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta?”

Itse ahdistun jo ajatuksesta, että menisin fiilistelemään kalliita kenkiä tai kolttuja, joita en voisi kuitenkaan ostaa.

Unelmat, toiveet ja päämäärät menevät ihmisillä nykyään sekaisin. Unelmoidaan julkkiksena olemisesta, ilmaisista autoista ja vip-lomista Thaimaassa ilman pienintäkään käryä siitä, miten päämäärään pääsisi tai mitä töitä unelmansa eteen voisi tehdä.

Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta? Kukaan tuskin toivoo Michael Korsin laukkua.

Tähden lentoa katsoessa useimmat ainakin väittävät toivovansa maailman rauhaa, terveyttä tai rakkautta. Vai kehtaako joku myöntää sulkevansa silmänsä ajatellen: voi kun voittaisin sen Facebook-arvonnan, josta voi saada ilmaiset hiustenpidennykset?

Vierailija

Jenni Kokander kolumnissaan: ”Miehelläni oli tapana koeajaa autoja, joihin ei ollut varaa”

Asiasta potkukelkkaan: Taas näitä naisia jotka tulevat pärjäämään koska- ulkonäkö. Kunhan ensin mies on ensin piirtänyt ja toinen mies ohjannut.) Eikä tuossa maailmassa varmasti haittaa ole vaikka hikoileekin runsaasti taitaa olla enemmäkin eduksi. Jepulis, kun hakee loistoauton liikkeestä ajelee cityissä luu pihalla niin saa melko nopeasti huomiota vesirajamekoissa sipsuttavilta sporttiperäisiltä kaunottarilta ja saattaa jopa päästä polkaisemaan vaatimattomammankin naamansa vartensa kanssa...
Lue kommentti

Vastaisuudessa Ulla Virtanen aikoo juhlia aina, kun siihen aukeaa pienikin syy.

Menimme naimisiin kesäkuun lopussa, hip hurraa! Pohdimme kuitenkin hetken, pitäisimmekö juhlat vai lähtisimmekö vain hissun kissun kaksisteen reissuun avioliiton kunniaksi. Lopulta päätimme, että juhlisimme, sillä mikä onkaan parempaa kuin saada juhlistaa sitä tärkeintä asiaa: rakkautta!

Kutsuimme niin monta läheistä kuin tilaan vain mahtui. Ah, onneksi päätimme juhlia! Tanssimme niin, että hiki lensi. Saunoimme, lauloimme ja itkimme.

Toinen tärkeä syy näiden rakkausbileiden järjestämiselle oli se, että aikuiset ihmiset juhlivat itseään ihan liian vähän. Päätimme, että tästedes viettäisimme juhlallisuuksia aina, kun siihen vain suinkin olisi enemmän tai vähemmän syytä. Mikä tahansa pienempikin asia kelpaisi syyksi juhlaan.

Tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä juhlii lapsuutensa jälkeen lähinnä valmistujaisiaan ja muutamaa pyöreää syntymäpäiväänsä ja sitten ehkä häitä, jos sellaiset sattuvat kohdalle. Lapsien juhlia vietetään tietenkin. Vaan kun on kyse omista saavutuksista, ihmeen moni ajattelee juhlien olevan turhaa hömpötystä. Keskustelupalstoilla tuhahdellaan, kuinka toiset pakottavat juoksemaan joka vuosi synttäreillään ja kuinka syntymäpäivien viettäminen on lapsellista sekä ajanhukkaa.

”Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia?”

En kyllä yhtään ymmärrä. Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia? Miksi ihmeessä oman ainutlaatuisen elämänsä varrella sattuvien hienojen asioiden juhlistaminen olisi lapsellista? Tarkoittaako aikuisuus siis sitä, että on vähempiarvoinen ja jo kokolailla valmis vetämään pillit pussiin?

Eräs ystäväni täytti juuri neljäkymmentä vuotta ja vietti suurilla juhlistuksilla pyöreitä syntymäpäiviään. Juhlien teema oli “hitto miks ei”, ja niin hän juhlikin. Kaikki, mitä hän oli halunnut juhliinsa, taatusti tapahtui siellä.

Jotkut miettivät tällaisista juhlista, että miksi tuhlata rahojaan toisten kestitsemiseen. Vaan kuten ystävänikin sanoi: hitto, miks ei.

Sitä paitsi tässä elämässä kuitenkin kaikista tärkeintä ovat läheiset. Miksi ihmeessä koemme ajanhukaksi tai taakaksi juhlia niitä, jotka ovat lähellä. Kerran täällä vain eletään!

En tietenkään tarkoita, että kaikilla olisi varaa laittaa suuria summia juhliin – saati että se olisi edes tarpeellista. Koolla ei ole väliä, eikä edes syyn tarvitse olla suuri. Miksemme juhlisi työpaikkaa, urheilusaavutuksia, pitkää ystävyyttä parhaan kaverin kanssa… mitä vain.

Eli jospa ensi kerran sanoisit: Ystävät, juhlistetaan! Elämä on lyhyt, tehdään siitä juhlaa.

Twitter @ullavirtanen

Vierailija

Ulla Virtanen häistään: ”Tanssimme niin, että hiki lensi”

No kyllä se siitä tasaantuu. On ihan normaalia että suomalaisen mieli järkkyy äkillisestä juhlimisesta ja tunteesta että on kosolti onnea muutoin melko stabiilissa tylsässä elämässä. Kyllä tuollaiset puuskat yleensä arki, syksy ja taloudelliset realiteetit laittavat ojennukseen ja pian Ulla kumppaneineen laahustaa syksyn sekä talven pimeydessä niskat kyyryssä kuten muutkin miettien, kun sitä pientä juhlanaihetta olisi, että ei ***ttu jaksa lähteä-koska joku syy väsy lämmin peti jne . Hyvällä...
Lue kommentti