Silloin tällöin minun on vaikea ymmärtää, miksi kaikki eivät ole feministejä. Ei siksi, että feminismi olisi jotain poikkeuksellisen hienoa, vaan koska se tuntuu sarjalta itsestäänselvyyksiä. Pitäisi olla tasa-arvoista. Ei ole kiva raiskata ihmisiä. Samasta työstä sama palkka. (Ja olut on hyvää terassilla, kaloilla koti meressä ja pallo pyöreä.)

Usein pohditaan, onko feminismi ymmärretty väärin. Naisliikkeen sisälläkin kannetaan säännöllisesti huolta siitä, että feminismillä on huono maine, joka pitäisi korjata. Mutta väitän, ettei mitään sekaannusta ole. Jotkut "miesasiamiehet" toki väärinymmärtävät tarkoituksella, mutta he jatkavat sitä, kunnes aurinko sammuu, vaikka kaikki Suomen naistutkijat valjastettaisiin vääntämään lopullista selitystä rautalangasta. Mutta ennen kaikkea on vain monia, jotka eivät pidä feminismistä. Koska ovat käsittäneet sen ihan oikein. Feministit haluavat asioita, joita muut eivät halua, kuten sukupuolijärjestelmän kyseenalaistamista, rahan uus­jakoa tai äitimyyttien romuttamista. Ikäviä juttuja!

Ehkä siksi ne, jotka eivät pidä feminismistä, myös usein vaativat feministeiltä täydellisyyttä: no ei kyllä voi puhua tasa-arvosta, jos käyttää huulipunaa! Muutosta voi vaatia vain, jos on itse puhdas. Tämä on tietysti tuttua monesta muustakin asiasta. Ei saa puhua ilmastosta, jos ajaa autolla. Ei saa puhua eläintuotannosta, jos ei ole vegaani. Ei saa vastustaa ilmiöitä, joista hyötyy itse.

Entä jos juuri silloin pitäisi?

Esseekokoelmassaan Bad Feminist kirjailija Roxane Gay julistaa itsensä "huonoksi feministiksi". Hän kehottaa muita samaan. Gayn viesti on, ettei tarvitse olla täydellinen ajaakseen asiaa. No hyvä: saan vapaasti heiluttaa persettäni Blurred Linesin tahdissa, joka on muuten helkkarin vetävä kappale, jos onnistuu unohtamaan sen aivokuolleen videon – ja miksei onnistuisi.

Sen setviminen, sotivatko meikit tai musiikkimieltymykset aatetta vastaan, on toki kiinnostava ajatusharjoitus, mutta lopulta yksittäiset kulutusvalinnat ovat vain yksittäisiä valintoja. Kiinnostavia ne ovat vasta, kun aletaan puhua etuoikeuksista ja vallasta. Mikään ei ole yhtä vaikeaa kuin sen myöntäminen, että hyötyy vallitsevasta menosta. Vaikeaa se on feministeillekin. Mutta juuri se on tärkeintä.

Esseisti Antti Nylén kirjoitti kerran Tulva-lehdessä, että lihaa syövä feministi on "ruma feministi". Eläinten kohtelusta paljon kirjoittanut Nylén tarkoitti, että jos väkivallasta puhuva ihminen on johdonmukainen, hän näkee muunkin sorron kuin sen, joka kohdistuu omaan joukkoon. Niin: ihminen on epäviehättävä, kun hän ajaa oikeuksia vain itselleen ja kaltaisilleen, vaikkapa nyt valkoisille, työssä­käyville, terveille, kiiltäviä lehtiä lukeville heteronaisille.

"Kaunis feministi" – kaunis ihminen – on sellainen, joka vaatii muutosta silloinkin, kun se heikentää omia etuja. Huonoja olemme väistämättä. Mutta olisi kiva olla nätimpi.

Anu Silfverbergin lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina. Lue lisää täältä.