Istuin kahvilla terassilla Helsingin Kalliossa. Viereisessä puistossa oli meneil­lään sellainen yhteisöllinen kaupunkitapahtuma, joita tietyt kaupunginosat pursuavat. Terassilta saattoi panna merkille, että hipsterit kuljettavat tavaroitaan nyt sienikoreissa. Joku mainitsi hihitellen "Kallion kuplan".

Perussuomalainen-lehden lanseeraama termi on lyönyt läpi. Helsingin vanhasta työläiskaupunginosasta on tullut kolumneissa ja blogeissa myyttinen paikka, jossa omahyväinen kulttuuri­väki rustaa krapulassa apurahahakemuksia, paapoo maahanmuuttajia ja juo Rytmissä lattea (jostain syystä se on näissä fanta­sioissa aina latte). Tiedetään myös, että ­tämä porukka ja "tavallinen suomalainen" ­eivät kohtaa.

Tämä kahtiajako on jo tutuksi tullut uskomus. Se on myös täyttä ­potaskaa. Kuplia Suomessa toki on: erilaisia ­sosioekonomisia keskittymiä, alakulttuureja, luokkaeroja. Mutta ­kokonaisen kulttuurin näkeminen kahtena leirinä ei ole vain valheellinen ajatus vaan myös vahingollinen. Vastakkainasettelu tavallisten ja epätavallisten välillä on aina niiden projekti, jotka ­haluavat itse määritellä tavallisen. Toiveena on maailma, joka olisi kokonaan itsen kaltainen.

Terassilla meitä istui pöydässä neljä henkeä, kaikki tuntemattomia toisilleen. Oli ­nuorekas pohjalainen homo, pienessä nosteessa oleva vanhempi kainuulainen äijä, terassilla ruskettunut kantasieppo sekä minä, keskimääräinen helsinkiläinen naistoimittaja.

Puhuimme: Dostojevskista, pakkoruotsista, pohjalaisen sveitsiläisestä poikaystävästä, strutsien vaarallisuudesta, maailmanmatkoista, siitä, pitäisikö kantiksen ottaa vielä lasillinen, ja tietysti Kalliosta. Oli tosi mukavaa.

Helppoahan se on siellä kuplassa lukea dostojevskia homona, sanoisi kuplauskoinen. Mutta ei se niin mennyt. Kaikki pöydässä eivät olleet lukeneet Dostojevskia, vain yksi oli. Kaikki eivät osanneet ruotsia, vain yksi osasi. Kaikki eivät olleet naisia, eivätkä homoja, tai kainuulaisia. Jotenkin siinä silti onnistuttiin ­samalla kielellä ­puhumaan.

Kainuulainen kertoi olevansa muuttamassa naapurustoon. Hänestä oli verratonta, että oli tämmöinen paikka, missä kaikki "voivat olla omia ­itsejään". Sitten vaimo tuli noutamaan hänet.

Suomi ei ole kahdessa osassa, Suomi on yhtenäiskulttuuri. Sillä on huonot puolensa: umpimielisyys, erilaisuuden kavahtaminen, nostalgiassa rypeminen.

Mutta toisaalta juuri ­yhtenäiskulttuuri tekee lintukodon. Tämä on paikka, jossa melkein kenet tahansa voi heittää kuplasta toiseen, ja asiat sujuvat.

Suomalaisuudesta puhuminen on vaikeaa, koska niin moni ­haluaa nyt omia sen omiin tarpeisiinsa. Mutta eivät kansallismieliset omista ­sitä sen enempää kuin hipsterit. En ­minäkään voi väittää, että "oikea Suomi" on yksinomaan sellainen kuin miltä se näytti kalliolaisella terassilla elokuun lopussa. Ei sitä ole.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.