Istuin kahvilla terassilla Helsingin Kalliossa. Viereisessä puistossa oli meneil­lään sellainen yhteisöllinen kaupunkitapahtuma, joita tietyt kaupunginosat pursuavat. Terassilta saattoi panna merkille, että hipsterit kuljettavat tavaroitaan nyt sienikoreissa. Joku mainitsi hihitellen "Kallion kuplan".

Perussuomalainen-lehden lanseeraama termi on lyönyt läpi. Helsingin vanhasta työläiskaupunginosasta on tullut kolumneissa ja blogeissa myyttinen paikka, jossa omahyväinen kulttuuri­väki rustaa krapulassa apurahahakemuksia, paapoo maahanmuuttajia ja juo Rytmissä lattea (jostain syystä se on näissä fanta­sioissa aina latte). Tiedetään myös, että ­tämä porukka ja "tavallinen suomalainen" ­eivät kohtaa.

Tämä kahtiajako on jo tutuksi tullut uskomus. Se on myös täyttä ­potaskaa. Kuplia Suomessa toki on: erilaisia ­sosioekonomisia keskittymiä, alakulttuureja, luokkaeroja. Mutta ­kokonaisen kulttuurin näkeminen kahtena leirinä ei ole vain valheellinen ajatus vaan myös vahingollinen. Vastakkainasettelu tavallisten ja epätavallisten välillä on aina niiden projekti, jotka ­haluavat itse määritellä tavallisen. Toiveena on maailma, joka olisi kokonaan itsen kaltainen.

Terassilla meitä istui pöydässä neljä henkeä, kaikki tuntemattomia toisilleen. Oli ­nuorekas pohjalainen homo, pienessä nosteessa oleva vanhempi kainuulainen äijä, terassilla ruskettunut kantasieppo sekä minä, keskimääräinen helsinkiläinen naistoimittaja.

Puhuimme: Dostojevskista, pakkoruotsista, pohjalaisen sveitsiläisestä poikaystävästä, strutsien vaarallisuudesta, maailmanmatkoista, siitä, pitäisikö kantiksen ottaa vielä lasillinen, ja tietysti Kalliosta. Oli tosi mukavaa.

Helppoahan se on siellä kuplassa lukea dostojevskia homona, sanoisi kuplauskoinen. Mutta ei se niin mennyt. Kaikki pöydässä eivät olleet lukeneet Dostojevskia, vain yksi oli. Kaikki eivät osanneet ruotsia, vain yksi osasi. Kaikki eivät olleet naisia, eivätkä homoja, tai kainuulaisia. Jotenkin siinä silti onnistuttiin ­samalla kielellä ­puhumaan.

Kainuulainen kertoi olevansa muuttamassa naapurustoon. Hänestä oli verratonta, että oli tämmöinen paikka, missä kaikki "voivat olla omia ­itsejään". Sitten vaimo tuli noutamaan hänet.

Suomi ei ole kahdessa osassa, Suomi on yhtenäiskulttuuri. Sillä on huonot puolensa: umpimielisyys, erilaisuuden kavahtaminen, nostalgiassa rypeminen.

Mutta toisaalta juuri ­yhtenäiskulttuuri tekee lintukodon. Tämä on paikka, jossa melkein kenet tahansa voi heittää kuplasta toiseen, ja asiat sujuvat.

Suomalaisuudesta puhuminen on vaikeaa, koska niin moni ­haluaa nyt omia sen omiin tarpeisiinsa. Mutta eivät kansallismieliset omista ­sitä sen enempää kuin hipsterit. En ­minäkään voi väittää, että "oikea Suomi" on yksinomaan sellainen kuin miltä se näytti kalliolaisella terassilla elokuun lopussa. Ei sitä ole.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Puolustusministeri Jussi Niinistön ehdotus jättää motivoituneet naiset pois armeijasta on säästökohteista surkein, kun samaan aikaan kasarmeilla lojuu tupien täydeltä vähät välittäviä vetelyksiä.

Kuten jokainen suomalainen nuorukainen, myös minä jouduin armeijaan. Halusin alusta asti päästä intistä pois mahdollisimman pian – ”puolessa vuodessa” eli 165 päivässä. Asuintupani jaoin 10 muun pojan kanssa. Meistä vain yksi halusi palvella isänmaata yli tuon vähimmäistuomion verran.

Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja ja puolessa vuodessa pois.

Viereisessä tuvassa asuvat naiset olivat tulleet armeijaan vuodeksi. Naapurituvan Oona yritti kaikkensa, jotta hänet valittaisiin johtajakoulutukseen. Valintapäivän lähestyessä minä puolestani kerroin valintoja arponeelle kapteenille työskennelleeni kansainvälisessä ravintolassa kokkina. Kertomatta jäi, että ravintola oli Mäkkäri. Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja – ja puolessa vuodessa pois. Oona palveli vuoden, jollei jäänyt jopa töihin armeijaan.

Me poitsut lintsasimme hommista, jos suinkin pystyimme. Moni valitti kipeää polvea, kun olisi pitänyt ryntäillä rynnäkkökiväärin kanssa lähimetsässä. Samaan aikaan Kela maksoi asuntojemme vuokrat, ja Puolustusvoimat antoi vähän taskurahaakin.

Nyt puolustusministeri Jussi Niinistö on keksinyt, että vapaaehtoisena sotaväkeen tulevat naisethan tässä aiheuttavat armeijalle kustannuksia. Emme suinkaan me varuskuntasairaalassa mitä ihmeellisimmillä verukkeilla lojuvat isiemme pojat. 

Miksi minä kelpasin syömään yhteiskunnan varoja, mutta armeijaan haluavaa ei sinne oteta? Luulisi, että yksi motivoitunut mimmi on parempi maanpuolustaja kuin viisi vastentahtoisesti miehistymään tuotua, maastopukuun sujautettua rimpulaa. Sukupuoliarpa syrjii kaikkia.

Ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat.

Suomen puolustuksesta vastaava herrashenkilö tuumasi, ettei ”kansallisen turvallisuuden tasosta voida tinkiä”. Niinistön mukaan säästötoimena armeija voitaisiin sulkea naisilta aluksi esimerkiksi vuodeksi.

Minulla on Jussille parempi kokeiluehdotus: ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat. Suomalaisia nuoria joutuu vankilaan, koska he eivät tahdo armeijaan, mutta samaan aikaan innokkaimpia ei edes huolita mukaan. On järjetöntä ajatella, että puolustuksemme taso paranisi, jos naiset hyllytettäisiin.

Maanpettureita riittää

Jussi Niinistö, miksi haluaisit armeijaan mieluummin minut kuin naisen?

oikea länsimaa kirjoitti: Armeijan jälkeen muutin maasta pois. Vastenmielistä pakotusmeinikiä. Vessoja ilman koppeja, taipalsaareen hukutettuja ikätovereita ja kalusto oli surkeaa kuten johtaminen. Pojillani ei ole suomen kansalaisuutta, koska he eivät ole valtion omaisuutta. Niinpä niin, taas yksi minäminäminä, jolle kelpaa Suomen tarjoamat oikeudet (ilmainen koulu, neuvola, sairaalat, hammashoito jne.) mutta kun velvollisuuksia tulisi, niin sitten painutaan muualle. Onneksi vielä löytyy...
Lue kommentti

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista, Anna Perho kirjoittaa.

Tuttavani oli tilanteessa, jossa hän katsoi parhaaksi elää ilman alkoholia. Jonkin aikaa meni ihan hyvin. Sitten kohtasin hänet entisissä puuhissaan, ja tietenkin:

”Mä olen päättänyt olla itselleni vähän armollisempi. Oon kato ollut ihan liian ankara!”

No, hän ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. Armollisuuspuhe on nykyisin yleisempää kuin muoviroskat meressä.

Minusta taas armollisuusruuvia voisi kääntää merkittävästi pienemmälle.

”Kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään.” 

Havahduin tähän kuultuani erään ammattikasvattajan sanat. Hän sanoi, että lapsia pitää vaatia myös onnistumaan. Hän viittasi sillä lapsiin, jotka eivät kasva kannustamisen keskellä. Heikoista oloista ponnistavat nuoret nähdään helposti tarinoidensa tahdottomina jatkeina, joilta ei vaadita mitään, koska vähintäänkin rivien välissä leijuva oletus on, että ei niistä kuitenkaan mitään tule.

Mutta kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään. Vaivannäköä korostava vaatiminen on tapa houkutella esiin ihmisessä lymyilevä potentiaali. Se on sitä, että ei ruikuteta siitä, mihin minulla ei ole lahjoja, vaan aletaan opetella asioita, jotka lopulta tekevät minusta lahjakkaan.

Itseltään vaatiminen on myös sitä, että ei anna heti periksi ja ala työntää epäonnistumisia sen piikkiin, että kun juhasipilänhallitus tai nouseva kuu Uranuksessa ei ole puolellani.

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista itselleen tärkeissä asioissa. Mikään ei saa ihmistä niin solmuun kuin omien haaveiden ja tekojen välinen ristiriita.

Totta kai vaatimisessakin voi mennä liian pitkälle. Voi olla itselleen ja muille liian ankara, perfektionismiinsa tukehtuva tiukkapipo tai maaninen ultrasuorittaja.

Mutta janan toisessa päässä tarvotaan armollisuusmössössä, missä kaikki on itselle sallittua eikä mistään tarvitse olla vastuussa.

Mitä jos itseltään vaatisi vaikka pientä hillintää silmittömän kuluttamisen suhteen? Onko meillä rajaton oikeus pakata maapallo pieneen pussiin? Tai entä jos olisi itselleen aivan sairaan tiukka sen suhteen, ettei puhuisi toisista selän takana pahaa?

Niuhottaisi itsensä henkihieveriin sen suhteen, että pesee meikit joka ilta, vaikka mitä tapahtuisi, eikä unohtaisi silmänympärysvoidetta enää koskaan? Ottaisi vastuun tekemisistään ja lakkaisi teeskentelemästä avutonta armollisuuden nimissä?

Kuinka paljon parempaa elämä olisikaan silloin. Toimisimme, kuten pitää, eikä kuten on helpointa.

Ja kalja sille, joka antaa ensimmäisen haastattelun otsikolla ”Yritän olla itseäni kohtaan sairaan vaativa”.

Mustalammas

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Tämän jutun ei olekaan tarkoitus ravistella kaltaisiasi (niinkuin Annakin sanoo), vaan niitä jotka eivät armollisuudessaan koskaan viitsi mennä omalle epämukavuusalueelle ja oikeasti yrittämään - eli juuri sinne missä kehitys ja oppiminen tapahtuu ja missä ne onnistumisen elämykset saadaan. Erehtyä voi ja siihen pitää olla lupa (kunhan niistä virheistään oppii) mutta on myös vaikea erehtyä ja tehdä virheitä jos ei edes oikeasti mitään edes yritä.
Lue kommentti
Vierailija

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Kyllä mä olen sitä mieltä, että tässä maailmanhetkessä parasta mitä voimme toisillemme ja lapsillemme opettaa on armollisuus, sekin, että on vara erehtyä, oppia, korjata virheet ja nousta. Pidemmän päälle huomattavasti kehittävämpää kuin armoton suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu. Minäkin olen itseään piiskanneen äidin supersuorittava tytär, moni hengästyy kun arkeani ajattelee, eikä syyttä, jaksamisen rajoilla kiikutaan koko ajan, sairaslomaa ei haeta vaan mennä pusketaan kun on pakko...
Lue kommentti