Istuin kahvilla terassilla Helsingin Kalliossa. Viereisessä puistossa oli meneil­lään sellainen yhteisöllinen kaupunkitapahtuma, joita tietyt kaupunginosat pursuavat. Terassilta saattoi panna merkille, että hipsterit kuljettavat tavaroitaan nyt sienikoreissa. Joku mainitsi hihitellen "Kallion kuplan".

Perussuomalainen-lehden lanseeraama termi on lyönyt läpi. Helsingin vanhasta työläiskaupunginosasta on tullut kolumneissa ja blogeissa myyttinen paikka, jossa omahyväinen kulttuuri­väki rustaa krapulassa apurahahakemuksia, paapoo maahanmuuttajia ja juo Rytmissä lattea (jostain syystä se on näissä fanta­sioissa aina latte). Tiedetään myös, että ­tämä porukka ja "tavallinen suomalainen" ­eivät kohtaa.

Tämä kahtiajako on jo tutuksi tullut uskomus. Se on myös täyttä ­potaskaa. Kuplia Suomessa toki on: erilaisia ­sosioekonomisia keskittymiä, alakulttuureja, luokkaeroja. Mutta ­kokonaisen kulttuurin näkeminen kahtena leirinä ei ole vain valheellinen ajatus vaan myös vahingollinen. Vastakkainasettelu tavallisten ja epätavallisten välillä on aina niiden projekti, jotka ­haluavat itse määritellä tavallisen. Toiveena on maailma, joka olisi kokonaan itsen kaltainen.

Terassilla meitä istui pöydässä neljä henkeä, kaikki tuntemattomia toisilleen. Oli ­nuorekas pohjalainen homo, pienessä nosteessa oleva vanhempi kainuulainen äijä, terassilla ruskettunut kantasieppo sekä minä, keskimääräinen helsinkiläinen naistoimittaja.

Puhuimme: Dostojevskista, pakkoruotsista, pohjalaisen sveitsiläisestä poikaystävästä, strutsien vaarallisuudesta, maailmanmatkoista, siitä, pitäisikö kantiksen ottaa vielä lasillinen, ja tietysti Kalliosta. Oli tosi mukavaa.

Helppoahan se on siellä kuplassa lukea dostojevskia homona, sanoisi kuplauskoinen. Mutta ei se niin mennyt. Kaikki pöydässä eivät olleet lukeneet Dostojevskia, vain yksi oli. Kaikki eivät osanneet ruotsia, vain yksi osasi. Kaikki eivät olleet naisia, eivätkä homoja, tai kainuulaisia. Jotenkin siinä silti onnistuttiin ­samalla kielellä ­puhumaan.

Kainuulainen kertoi olevansa muuttamassa naapurustoon. Hänestä oli verratonta, että oli tämmöinen paikka, missä kaikki "voivat olla omia ­itsejään". Sitten vaimo tuli noutamaan hänet.

Suomi ei ole kahdessa osassa, Suomi on yhtenäiskulttuuri. Sillä on huonot puolensa: umpimielisyys, erilaisuuden kavahtaminen, nostalgiassa rypeminen.

Mutta toisaalta juuri ­yhtenäiskulttuuri tekee lintukodon. Tämä on paikka, jossa melkein kenet tahansa voi heittää kuplasta toiseen, ja asiat sujuvat.

Suomalaisuudesta puhuminen on vaikeaa, koska niin moni ­haluaa nyt omia sen omiin tarpeisiinsa. Mutta eivät kansallismieliset omista ­sitä sen enempää kuin hipsterit. En ­minäkään voi väittää, että "oikea Suomi" on yksinomaan sellainen kuin miltä se näytti kalliolaisella terassilla elokuun lopussa. Ei sitä ole.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Seksistä puhumisella ei välttämättä paranneta maailmaa, mutta yksittäisten ihmisten seksielämään sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Rosa Meriläinen treenaa vaginapainonnostoa ketsuppipullolla, kertoo saavansa orgasmin ajatuksen voimalla ja masturboi mieluummin kuin meikkaa. Mitä ajattelet tästä?

Kun julkaisimme osan Rosa Meriläisen Seksi ja minä -juttusarjaan antamasta haastattelusta verkossa, kommenttiosiot niin sivustolla kuin Facebookissakin alkoivat käydä nopeasti kuumana. Rosalle avoin puhe seksistä ei ole ongelma, mutta monta muuta se häiritsi. Ei niinkään se seksi, vaan se, että juuri Rosa puhuu siitä.

Kommenteista tulee se vaikutelma, että seksissä ja siitä puhumisessa olisi yhä jotain hävettävää. Rosahan on äiti, miten hän kehtaa! Jotain patoumia tässä taustalla on oltava, kun tuommoisia kertoo!

Kaikki kommentit – olivat ne sitten kauhistelevia, ylistäviä tai naureskelevia – kertovat, että seksistä ja seksuaalisuudesta pitää puhua enemmän. Niin paljon, että seksipuhe muuttuu tylsäksi aamukaurapuuroksi, maailman tavallisimmaksi asiaksi. Sillä asialla Rosakin on haastattelun antaessaan ollut.

Käsityksemme siitä, mitä pidämme normaalina seksuaalisuutena, on usein valitettavan kapea. Se, että joku puhuu omista seksuaalisista kokemuksistaan avoimesti, ei tietenkään tarkoita, että kaikkien muidenkin pitäisi puhua tai tehdä samoja asioita. Joskus riittää, että lukee, katsoo telkkarista tai kuulee radiosta. Voi jutella luotettavassa kaveriporukassa tai vain kuunnella, kun avoimemmat keskustelevat. Kaikki se avartaa maailmankuvaa, mikä on seksuaalisuudelle hyväksi.

Seksipuhe avartaa maailmankuvaa ja on seksuaalisuudelle hyväksi.

Rajoittuneet asenteet heikentävät seksuaalista itsetuntoa, mikä on suoraan yhteydessä nautintoon. Jos miettii, onko jokin normaalia tai yleisesti hyväksyttyä, ei pysty täysillä antautumaan nautinnolle. Häpeä ei kuulu seksin harrastamiseen, vaan siitä pitää päästä irti. Siksi tarvitsemme esikuvia, jotka puhuvat suoraan.

Lue myös: ”En pysty katsomaan alapäätäni, se ällöttää minua” – seksuaaliterapeutin mukaan moni nainen kärsii alapäähäpeästä

Se, että puhuu seksistä, ei tarkoita, että miettisi elämässään vain ja ainoastaan seksiä. Monen elämään se kuitenkin kuuluu olennaisena osana ja ainakin käväisee mielessä jopa päivittäin. Miksei siitä silloin voisi puhua? Seksipuhetta vieraksuvien kannattaa myös muistaa, että jotenkin hekin ovat päätyneet aihetta käsittelevän jutun pariin, kenties jopa lukemaan alusta loppuun.

Tiedämme, että monet tutut ja tuntemattomat, miehet, naiset ja muunsukupuoliset harrastavat seksiä ja itsetyydytystä. Intiimit yksityisasiat eivät tietenkään sovi kaikkiin keskusteluihin, mutta olisi tekopyhää kieltää niiden olemassaolo. Seksuaalisuuden pitää saada myös näkyä ja kuulua.

Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Silti Rosan haastattelun yhteydessä on puhuttu seksiä enemmän siitä, onko seksistä sopivaa puhua ja jos on, millä tavalla. Aika ei siis vielä ole kypsä vuoropuhelulle. Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Jos puhuisimme seksistä itsestään, moni hyötyisi. Ei seksipuheella välttämättä maailmaa paranneta, mutta yksittäisten ihmisten seksielämiin sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Kannattaa siis varata hetki sitä varten, että tutkiskelee Rosan sanojen herättämiä ajatuksia ja mielipiteitä. Ne nimittäin voivat paljastaa yllättävän paljon sinusta itsestäsi ja suhtautumisestasi seksiin.

Jenni Kokander arvostaa syksyssä hitautta, hymyttömyyttä ja kaikenvärisiä sukkahousuja.

Syksyssä on parasta kaikki. Aloitetaan siitä, että syksy ei ole kesä. Kesä on täynnä vaatimuksia ja oletuksia. Kesästä on tykättävä. Kesällä pitää koko ajan juoda sidukkaa terassilla, grillata, rentoutua riippumatossa ja ennen kaikkea olla tosi hyvällä tuulella.

Syksyllä saa olla rauhassa vähän hidas ja hymytön. Voi istua pimeällä pihalla ja kuunnella hanhien muuttohuutoja rommiteetä siemaillen. Tuntea, kuinka ihana haikeus puristaa sydäntä.

Ja onhan se nyt helpotus, kun kanadanhanhet rähisevät ja kakkivat edes hetken muualla kuin Helsingin rannoilla.

Sitten on syksyn valo. Tai oikeastaan pimeys. Kun valo vähenee, kaikki näyttää kauniimmalta. Katulampun valossa vesilätäkköön heijastuva hehkuva vaahtera, kynttilän lempeässä hohteessa höyryävä tee ja iltaisin vilkkuvat tuhannet tähdet luovat onnellisuuden kehän. Unohtamatta pimeyden tuomaa helpotusta siivoamiseen. Lasten kuulakärkikynällä tapettiin piirtämät kartat, likaiset ikkunat, pölyiset kirjahyllyt ja tahmaiset valokatkaisijat katoavat armolliseen hämärään.

Kun ilma viilenee, koko keho herää ja ajatuksetkin virkistyvät. Raikkaassa syysilmassa on helppo hengittää.

”Syksyn värit sopivat kaikille.”

En tiedä parempaa stressinhallintakeinoa kuin sienimetsä. Kirpeässä syysilmassa metsässä voi hetken olla täysin vapaa.

Syksyn värit sopivat kaikille. Punaiset posket ja ruskan värittämät puut saavat kenet tahansa näyttämään selfiessä reippaalta ja ihanalta. Jos vielä sijoittaa haravan varren näkymään kuvassa, voi olla varma, että Instagramissa tulee paljon tykkäyksiä.

Jatkuva sade ja myrskyt taas antavat hyvän syyn viettää koko viikonloppu yöpuvussa vätystelemällä. Ja pakkohan viimevuotiset mustikat on leipoa piirakaksi, jotta anoppi saa taas täyttää pakastimen keräämillään marjoilla.

Mustikoiden lisäksi pakastimeen täytyy toki jäädä tilaa myös ranskalaisille ja kalapuikoille, koska arki kuuluu olennaisena osana syksyyn. Arki luo turvalliset raamit kaikelle. Illalla kiireen keskellä lasten kanssa pelattu Afrikan tähti ja pikaisesti pakastimesta räävitty ruoka voivat olla perhe-elämän huippuhetkiä.

Ehkä kuitenkin tärkein ja paras asia syksyssä ovat sukkahousut. Rakastan sukkahousuja. Kaiken värisiä ja paksuisia. Jalat näyttävät niissä kauniilta, ja kun ne vetäisee vatsamakkaroiden yli, ei tarvitse miettiä, näkyykö pikkuhousujen saumat mekon läpi.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.