Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja  ja kirjailija, joka ei voi  sietää populismia, selleriä  eikä hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Olen luullut, että jos lähden mukaan ”siihen touhuun”, niin se on ihan oma asiani, Anu Silfverberg kirjoittaa.

Helsingin poliisille tuli vuodenvaihteessa sanomista sekavasta viestinnästä. Vähän sekavaahan se olikin, joten otetaanpa perusasioiden kertaus.

Ensin apulaispoliisipäällikkö Ilkka Koskimäki kertoi sekä kotimaisessa että ulkomaisessa mediassa, että nuorten naisten seksuaalinen häirintä Helsingin kaduilla on uusi asia. Moni nainen piti sitä vähän outona kommenttina, mutta naisethan ovatkin hysteerisiä.

Nyt, kun Koskimäki on sanonut asian ainakin neljä kertaa erikseen kysyttäessä, voisi hameväkikin alkaa uskoa.

Se asia on siis nyt selvä.

Mutta naisethan ovatkin hysteerisiä.

Sen sijaan harmillisen vähälle huomiolle jäi Helsingin poliisin toinen viesti: se, että tietyt naiset aiheuttavat seksuaalista ahdistelua, josta muut saavat kärsiä.

”Pieni joukko meidän nuorista naisista saattaa kiinnostua ja olla innoissaan, mutta suurin osa on itkuisia ja järkyttyneitä”, Koskimäki kuvaili ahdistelutilanteita Vihreän Langan haastattelussa.

Tämä saattaa synnyttää hämmennystä, koska ahdistelu on ei-toivottua, eli jos meidän nuoret naisemme ovat ”innoissaan”, onko se sitten ahdistelua?

Lain mukaan ahdistelua on se, kun joku ”koskettelemalla tekee toiselle seksuaalisen teon, joka on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta”.

Ehkä parasta jättää vaikeiden käsitteiden määrittely Helsingin poliisille.

Joka tapauksessa Koskimäen mukaan Helsingissä on nyt tilanne, että ”yksittäiset nuoret ovat ikään kuin lähteneet mukaan siihen touhuun, että on ok tulla pussailemaan ja kopeloimaan”.

Tämä on poliisilta tärkeä täsmennys.

Olen nimittäin itsekin luullut virheellisesti, että jos lähden mukaan ”siihen touhuun”, niin se on ihan oma asiani.

Sekään ei ole juolahtanut mieleeni, että lähtemällä mukaan – sanotaan se vielä kerran – siihen touhuun saatan tahtomattani aiheuttaa sen, että joku muu nainen tulee lähennellyksi.

Tämä on tärkeää tietoa.

Mikä ihme on alaikäinen nainen?

Kun Koskimäki oli siirtynyt tai siirretty pois julkisuudesta, mikrofonien eteen nousi Helsingin poliisin poliisipäällikkö Lasse Aapio.

Hän teki saman tien selväksi, ettei Koskimäki ole sukupuolikäsityksineen Helsingin poliisissa yksin.

”Myös vanhempien kanssa pitää keskustella, koska veikkaan, että osa näistä alaikäisistäkin naisista on tässä toiminnassa provosoimassakin”, Aapio sanoi MTV:n haastattelussa.

”Täytyy selvittää, miten tämä oikein näiden ulkomaalaistenkin näkökulmasta menee.”

Yksi asia vain jää vielä pimentoon: mikä ihme on ”alaikäinen nainen”?

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

AK

Anu Silfverbergin kolumni: Aiheuttavatko tietyt naiset seksuaalista ahdistelua, josta muut saavat kärsiä?

Ihan sitten näinkin pitkän artikkelin sait aikaiseksi näinkin ajankohtaisesta ja tuoreesta asiasta. Ainut mitä nyt jaksan todeta on ettei poliisi missään vaiheessa sanonut että ahdistelu on uusi ilmiö. Poliisi sanoi että on uusi ilmiö että miehiä liikkuu ryhmissä häiritsemässä/ahdistelemassa naisia. Mutta kai tän ymmärtäminen on kauhean vaikeaa jos on hirvittävän närkästynyt siitä että poliisi kehtaa kommentoida naisten tekemisiä. Huoh.
Lue kommentti
ee

Anu Silfverbergin kolumni: Aiheuttavatko tietyt naiset seksuaalista ahdistelua, josta muut saavat kärsiä?

Parasta olisi, jos naiset jotka haluavat tulla kopeloiduksi, laittaisvat esim. keltaisen käsivarsinauhan. Tällöin vältytäään epäselvyyksiltä. Samoin miehet, jotka haluavat ja myös toteuttavat kopeloinnin, voisivat laittaa jonkun merkin. Ja sitten vielä kun on joukkokopeloinnista kyse, voisi olla tämä erikseen merkittynä.
Lue kommentti

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.