Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä  hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Muun väittäminen on silkkaa valehtelua, Anu Silfverberg kirjoittaa kolumnissaan.

Tulen muistamaan syksyn 2015 tästä: silloin lehdissä kerrottiin, että meillä Suomessa naisiin ei saa pyytämättä koskea eikä perään huudella, koska se ei kuulu meidän kulttuuriimme.

Se tuntui täydelliseltä mitätöinniltä, märältä rätiltä päin naamaa.

Vähän samalta kuin se, kun hallitus kuittasi tasa-arvo-ongelmat kertomalla, että Suomessa naiset ja miehet ovat jo tasa-arvoisia, ei tarvetta selvityksiin.

Tattista, pojat. On totisesti miesten vuoro.

Olin nuorena ihan tavallisen oloinen tyttö, ehkä hiukan epävarma. Elinvuodet 12–30 olivat jatkuvaa reviiriloukkausta. Aikuiset miehet huutelivat kadulla perään, kävivät kiinni, kyselivät hintaa, painautuivat vasten, seurasivat yöbussista kotiovelle tai hidastivat auton vauhtia öisellä kadulla. Ei se ollut flirttiä, vaan paikan näyttämistä ja uhkailua. Se vaikutti siihen, miten näin itseni; se vaikutti siihen, miten näin kaupunkini.

Elinvuodet 12–30 olivat jatkuvaa reviiriloukkausta.

Olen olettanut, että seksuaalista häirintää ei oteta tosissaan siksi, että se ei koske kaikkia. Kun jokin järjestelmällinen väärinteko kohdistuu vain rajattuun osaan väestöä, käy ymmärrettävän helposti niin, että muiden on vaikea kuvitella sitä todeksi. Olen selittänyt nuoruuden kokemuksiani miehille, jotka eivät ­yksinkertaisesti ole uskoneet kertomaani. Olen selittänyt niitä miehille, jotka ­ovat uskoneet, mutta olleet hämillään: elämmekö siis aivan eri maissa?

Eivätkä kaikki naisetkaan häirintää aina koe. Ystäväni, joka huokuu tiettyä lujuutta, ei ole sitä kohdannut. Ennen kaikkea ahdistelu on nuorten naisten kohtaama ilmiö, selviää tutkimuksista. Nuoret ovat helppoa riistaa; jo valmiiksi epävarmoja paikastaan.

Kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen kokemani häirintä loppui kuin seinään. Samalla aito flirtti ja kohteliaisuus, joihin häirintää ei pidä sekoittaa, ehkä ennemminkin lisääntyivät kuin vähenivät.

Muistin hiljattain, miten outoa oli ennen, kun joutui miettimään reittejään ja pukeutumistaan. Nyt se tuntuu käsittämättömältä; minunhan tämä kaupunki on! Olisi helppoa ajatella, että nyt sitä ei tapahdu enää. Mutta se tapahtuu jollekin toiselle, nuoremmalle ja tytömmälle.

Seksuaalinen häirintä on niin kiinteä osa elämää Suomessa, että muun väittäminen on silkkaa valehtelua. Kun julkisuudessa huolehditaan tyttöjä lähentelevistä maahanmuuttajista, ei huoli kohdistu oikeasti naisiin vaan johonkin ihan muuhun. Se on raukkamaista. Ensin kouritaan, sitten vielä käytetään poliittisena keppihevosena.

Ensin kouritaan, sitten vielä käytetään poliittisena keppihevosena.

Eivät kaikki miehet lähentele tuntemattomia, eivätkä kaikki tietyn maalaiset miehet, vaan vain tietyt henkilöt, jotka ottavat sen oikeudekseen.

Veikkaus: sille vähemmistölle, joka nyt huolehtii ulkomaiden kulttuuritavoista, häirintä ei ole uusi ilmiö. Se taitaa olla tuttua ihan omasta takaa.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Vierailija

Anu Silfverberg: Seksuaalinen häirintä on kiinteä osa elämää Suomessa

Vierailija kirjoitti: Minä olin hämmästynyt luettuani kolumnin. En voi sanoa, etten koskaan ole kokenut häirintää, mutta niin on tapahtunut todella harvoin. Nuorena n.13v- 17v.sain kyllä kiusallista huomiota, kun rintani kasvoivat melko kookkaiksi. Sitten opin suhtautumaan siihen, enkä antanut sille paljon painoarvoa. Olen ollut aina aika suorasanainen, ja antanut lähentelijän kuulla mitä hänestä ajattelen. Toisin sanoen olet siis oppinut hyväksymään seksuaalisen häirinnän osana normaalia...
Lue kommentti

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.