Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä  hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Olisinpa ollut teini nyt, kun populaarikulttuuria tehdään tytöille, kirjoittaa Anu Silfverberg.

Nimesin uuden tunteen, kun kävelin ulos elokuvateatterista: missatun nuorisokulttuurin kateus.

Olin nähnyt hienon Inside Out -animaation, jonka tapahtumat sijoittuvat pikkutytön pään sisään.

Elokuvassa mielestä löytyy tunteiden, muistojen ja muun lisäksi myös lapsen persoonan ”saaria”; perhesaari, ystävyyssaari ja niin edelleen. Leffan lopussa tulee vihje, että lapsuus on väistymässä: mukaan on ilmestynyt traagisen vampyyriromantiikan saari.

Tämä oli elokuvassa hauska pikku vitsi: ulkopuolisuuden ja heräävän seksuaalisuuden teemoja pyörittävä vampyyriviihde kuluu nykyisin teinitytön elämään tunnistettavana kehitysvaiheena.

Tunsin haikeutta. Olisipa ollut kivaa olla teini aikana, jolloin populaarikulttuuria tehdään tytöille!

Nuoruudessani tytöt olivat elokuvissa poikien tyttöystäviä. Ei ollut Twilight-vampyyreja eikä mitään muutakaan omaa.

Paitsi Dingo. Se oli kyllä tyttöjen juttu.

Dingoa ja vampyyreja yhdistää muukin: tyttöjen vallan vähättely.

Kun Twilight-sarja toi kalvakat vampyyrit valkokankaalle, esitettiin arvioita, että hahmot viehättävät tyttöjä, koska ne ovat vaarallisia. Ajatus on vähän samankaltainen kuin että tytöt tykkäävät rentuista ja haluavat oikeasti pahoja poikia – ja turpiinsa.

Pointtinsa sekin, mutta olen sitä mieltä, että siinä selityksessä oli enemmän arvioitsijoiden omaa fantasiaa. Itse näin Twilightin perusidean tällä tavalla: surullinen nuori solmii suhteen toiseen pimeyden kulkijaan. Vampyyri näkee teinitytön pimeän puolen, joka on tavalla tai toisella kielletty tai syrjitty. Lisäksi vampyyri on hyvännäköinen.

Ensimmäinen Twilight oli hämmentävä kokemus: sitä katsellessa tajusi, miten harvinaisia ovat elokuvat, joissa ”katse” (erityisesti miehiin kohdistuva katse) on nuoren naisen. Vampyyripojat ovat, anteeksi vain, puhtaita objekteja.

Siitä muistin, miten Dingosta taannoin puhuttiin. Fanien fantasioita selitettiin 80-luvulla sanomalla, että tytöt tykkäävät bändin meikatuista pojista, koska he eivät ole ”oikeita” miehiä vaan ikään kuin tyttöjä, ja koska siksi kyse on ”tunteiden harjoittelusta” ja jonkinlaisesta leikistä.

Nuo selitykset hämmensivät. Olin 11-vuotias ja minulle oli päivänselvää, että Dingossa oli paljolti kyse seksistä, ja varsin heteroseksuaalisesta sellaisesta. Neumann viehätti, koska hän puhui tunteista, keikaroi ja viitsi katsoa peiliin. Sellaisia miehiä ei 80-luvun suomalaisessa julkisuudessa varsinaisesti parveillut. Virallisesti ei myöskään ollut olemassa peruskouluikäisiä tyttöjä, jotka avoimesti himoitsivat sellaisia miehiä.

Me huusimme kurkku suorana eturivissä, koska, no, meillä oli tunteita, joita harjoitella.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Vanha kaava

Anu Silfverbergin kolumni: Yksi asia yhdistää Dingoa ja Twilight-vampyyreja

Merkillinen tämä 80-luvun nuorisosta lähtien vallalla oleva käsitys, ettei ennen heitä ollut nuorisokulttuuria. Olen itse käyttäytynyt samassa iässä aivan vastaavalla tavalla ja tuntenut samoin 60-luvun alun populaarimusiikkia esittävien bändien koreasti pukeutuvia soittajia/laulajia kohtaan, joista monet myös meikkasivat. Enkä totisesti ollut ainut. 60/70-luvulla oli musiikitarjonta laajinta, niin laajaa uusien tyylisuuntien aikakautta ei luultavasti voi enää tulla. Emme kuitenkaan ole...
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti