Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä  hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Naisia, homoja ja ulkomaalaisia vihaavan pelko on pelkoa oman vallan järkkymisestä, kirjoittaa Anu Silfverberg.

”Todennäköisesti meillä ei yleensä osata kuvitellakaan, mitä merkitsee se, että maahamme saapuu joukoittain ulkomaalaisia miehiä, jotka ovat kasvaneet aivan toisenlaisissa oloissa, toisenlaisen ajattelutavan piirissä.”

Niin valistivat naisjärjestöt kansalaisia ennen vuoden 1952 Helsingin olympialaisia.

Lukiessa nauratti, miten tutulta puhe ulkomaalaisista miehistä kuulosti. Nyt on vuosi 2015, mutta yksi uhka nousee: nuoret Iphone-miehet ja heidän seksuaalisuutensa.

Turvapaikanhakijoita vastustavat ovat esittäneet yhä uudelleen huolensa siitä, että tulijat raiskaavat suomalaisia naisia. Pelko kanavoituu katupartiointiin ja keksittyjen juorujen levittämiseen: Oulussa poliisi yrittää saada villiintyneeseen puskaradioon läpi tietoa, että vastaanottokeskuksen lähellä ei ole yritetty raiskata naista. Punkalaitumella on lehtitietojen mukaan ulkomaalainen katsonut tyttöä oudosti, ja sillalla kävelijöiden perään on vihelletty.

Onko taas olympiakesä? Hongat humajaa, muukalainen tulee isolle kirkolle – kohta syntyy vääränvärisiä vauvoja.

Huolen kohde on olevinaan suomalainen nainen, jonka päälle tummat miehet käyvät.

Mutta huoli ei yllä pitkälle. Helsingin Sanomissa kerrottiin, millaisia viestejä maahanmuuton parissa työskentelevät naiset saavat. Erilaisia kuin miehet: naisten viesteissä toivotaan, että heidät raiskattaisiin. Lähettäjät ovat aikuisia miehiä.

Se ei ole uutta. Liki kymmenen vuotta sitten nykyinen Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho toivoi, että raiskatuksi päätyisivät ”oikeat naisihmiset”, eli ”vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä”.

Se oli hurja lause. Se tuntuu henkilökohtaisemmalta nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, kun Halla-ahon retoriikka on lyönyt läpi. Siinä oman maani poliitikko toivoo, että minut raiskattaisiin, jotta oppisin tavoille. Huh.

Hämmennykseen sisältyy kuitenkin tärkeä oppi: nuorukaisvihan taustalla on naisviha. Raiskausfantasioita tehtailevien huoli ei kohdistu merten taakse jääviin naisiin ja lapsiin, eikä suomalaisnaisiin. Se kohdistuu omaan napaan. Naisia, homoja ja ulkomaalaisia vihaavan pelko on pelkoa oman vallan järkkymisestä. Siinä ei ole kyse vain seksistä, mutta siinä on kyse myös siitä.

Jokin on silti muuttunut. Vuonna 1952 naisjärjestöt laativat tytöille siveysohjeita, nykyfeministit näkevät, että kansallismielinen rintama ei naisista piittaa. Se viimeistään on tuonut muukalaisvihan feministien pöydälle. Pohjoismaiset feministiset liikkeet pitävät tänä päivänä rasismin vastustamista ykkösprioriteettinaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Pirkko

Anu Silfverbergin kolumni: Iphone-miesviha on myös naisvihaa

Olen ihmetellyt, mikä ihmeen ristiretki Helsingin Sanomilla ja YLE:llä on käynnissä niiden puolustellessa kaikin mahdollisin tavoin maamme kannalta ei toivottavaa turvapaikkaturismia, jota valtaosa viime viikkoina maahamme tulleista turvapaikkaa hakevista edustaa. Syyrialaisiahan on tullut koko vuonna yhteensä alle 500. Olen tullut siihen tulokseen, että vastaus löytyy psykologiasta. Monet toimittajat edustavat vasemmistovihreine maailmankatsomuksineen tietynlaista psykologista profiilia, jolle...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti