Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Parhaimmillaan ystävät ovat elämälle kuin valokynä silmänalusille, kirjoittaa Anna Perho.

Toivoin parasta ystävää pienestä saakka. Sellaista, joka tietäisi minusta aivan kaiken, ja jonka kanssa voisin tehdä jogurttipurkkipuhelimen, jolla puhuisimme silloin kun vanhempamme luulisivat, että olemme jo nukkumassa.

Kun minulla olisi pilkkukuume, hän toisi minulle kuumaa kanakeittoa. (Kyllä, luin paljon englantilaisia tyttökirjoja).

Unelmaani häiritsi vain se, että syrjäkylällämme ei asunut ainuttakaan lasta. Paitsi kyläkaupan Mika, josta tuli hetkeksi paras ystäväni ennen kuin hänen perheensä muutti pois.

Kun keittokulhoa ei koskaan näkynyt, opin rakastamaan vapaaehtoista yksinäisyyttä. Kun puhelin soi, toivon pääsääntöisesti, ettei se olisi minulle.

Nuoruudessa suoritin ystävyyttä ideaalin mukaisesti. Jaoin huulikiillot ja sydänsurut ja ensikännit. Vannoimme ikuista yhdessäoloa, koska emme tienneet, että jokaisella teiniystävyydellä on vääjäämätön parasta ennen -päivä.

Aikuisen ystävyyden syvin olemus on se, että voi olla yhdessä hiljaa. Mutta vielä mukavampaa on olla hiljaa yksikseen. Eräs miellyttävimmistä ystävyyssuhteistani perustuukin harkittujen sähköpostiviestien vaihtamiseen toisen sosiaalisuusvajakin kanssa. ”Häpeän kaikkea”, kirjoitin hänelle. ”Ok”, hän vastasi, ja tunsin syvää yhteenkuuluvuutta.

Ystävät ovat elämälle parhaimmillaan samaa kuin valokynä silmänalusille. Mutta vaatimus kaiken jakamisesta ja alituisesta yhteydenpidosta on uuvuttava. Jos on jatkuvasti muiden ihmisten ja heidän ajatustensa ympäröimänä, milloin ehtii kuunnella itseään? Sisäinen ääni voi sanoa vaikka mitä jännää, kun vierellä ei jatkuvasti sössötä bestis, joka vaatii ottamaan yhteiskuvia Instaan.

Tätä ei vain sopisi sanoa ääneen, koska ystävyyteen suhtaudutaan samalla sokerihuurteisuudella kuin romanttiseen rakkauteen. Ajatellaan, että aito ystävyys on sellaista kuin Sinkkuelämän brunsseilla, vaikka usein tekisi vain mieli sanoa, että lopeta nyt jo herran tähden tuo samasta asiasta länkyttäminen ja tee itelles jotain.

Kaipaan ystävyyden käsitteeseen kepeyttä ja suloista väliaikaisuuden tuntua. Sellaista, josta kertoo Albert Espinosan kirja Keltainen maailma. Espinosa määrittelee keltaisiksi ihmiset, jotka ilmestyvät elämääsi juuri oikealla hetkellä. ”Keltainen voi olla elämässäsi vain muutaman tunnin tai loppuelämän, mitään vaatimuksia hänen suhteensa yhteydenpidosta ja muusta sellaisesta, jota ystävyys edellyttää, ei ole. Keltainen on elämässäsi, tai sinä olet itse jonkun keltainen, niin kauan kuin tarvetta on, mitään pakkoa ei ole.”

Ajoin moottoritietä eräänä talvisena yönä. Selasin radiokanavia, kun kuulin tutun nimen. Mika puhui astrofysiikasta. Tunsin hetken pohjatonta haikeutta. Jogurttipurkkipuhelimet eivät ylety Neptunukseen. Jos ylettyisivät, haluaisinko puhua hänen kanssaan?

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Örmy

Anna Perhon kolumni: Yksinäisyys on uusi cool

"Jokaisella teiniystävyydellä on vääjäämätön parasta ennen -päivä". En tiedä onko tämä joku naisten vai pelkästään typerien kolumnistien juttu, mutta minä ainakin olen tuntenut parhaat ystäväni teini-iästä saakka yi 20 vuoden ajan. Tosin älyttömyyksien osoittelu Perhon kolumneista on melkolailla turhaa touhua, koska nämä ovat lähtökohtaisesti aina samaa ruikutusta kuin radiossa määkiminenkin. "Parhaimmillaan ystävät ovat elämälle kuin valokynä silmänalusille" on mainio osoituus siitä millaista...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti