Naiset, varokaa: netissä liikuskelee kaikenlaisia ehdottelijoita. Viestissä minua kysyttiin mukaan haasteeseen, jossa ollaan sata päivää selvin päin.

Parhain kysyjä. Ajatus elämästä ilman brenkkua ei ole haaste. Se on syvältä.

Alkoholin juominenhan on ihanaa. Sanon tämän, vaikka olen saanut raittiuskirjoituskilpailusta kunniamaininnan. (Lea varastaa isältä viinaa, juo sen kaverinsa kanssa, kadottaa kännipäissään perheen Piki-koiran, joutuu tunnustamaan kaiken ja päättää, että ei enää koskaan juo. Piki löytyy.)

Tuhti paukku on stressinpiston valtatie. Yksi rakkaudella sekoitettu gt vastaa tuhatta pilateshengitystä.

Alkoholimarmatus syrjii myös erityisryhmiä. Mistä muotibloggarit kirjoittaisivat, jos he eivät voisi postata kuvia skumppakekkereiltä kuudesti viikossa?

Ja jokainen tajuaa, että suomalaisia olisi viiden miljoonan sijaan viisi tuhatta, jos rohkaisuryypyt olisi vaihdettu pommaciin.

Tietenkin tänäänkin kymmenet ­tuhannet lapset joutuvat menemään kotiinsa miettimään, ovatko iskä ja äiti jo sammumassa vai jaksavatko pyöräyttää perheensä lumihangessa kirveen kera. Mutta onko se tosiaan minun vikani?

Miksei koskaan tehdä ohjelmaa siitä, miten lainsäätäjä varmistaa päihdekierteiden jatkumisen viemällä sosiaalityöntekijöiltä rahat ja keinot puuttua ongelmiin silloin, kun niille on vielä jotain tehtävissä? Kenellä olisi munaa sanoa, että päihdeäidit pitää saada pakkohoitoon? Miksi hoitopaikkoihin on niin vaikea päästä?

Vaikutelmani on, että valistajat ovat nostaneet kätensä pystyyn todellisten ongelmien edessä ja päättäneet sen sijaan keskittyä pienimpään mahdolliseen viholliseen: suomalaisnaisiin, joista ylivoimaisesti suurin osa juo alkoholia kohtuudella, humalaan korkeintaan silloin tällöin.

Ei siis riitä, että tunnemme jo valmiiksi syyllisyyttä siitä, että tuli syötyä puolikas munkki kolme viikkoa sitten. Että en ollut tiistaina tarpeeksi läsnä, kun vein lapsia päiväkotiin. En ole syvävenytellyt tai lukenut Finlandia-voittajaa.

Lasillinen viiniä veisi ajatuksen hetkeksi muualle. Tekisi mieli puhua ja nauraa ja ajatella ohikiitävän hetken, että kerran täällä vain ollaan, ja eikös riesling olekin raakaruokaa parhaimmillaan.

Mutta ei! Valistajan hyvinvointi on sitä, että sauvakävellään kauratyyny ahterissa ja hierotaan tyrniä ikeniin.

Kankkunen on paras valistaja. Sen kourissa kohtuukäyttäjä ryhdistäytyy ja suorittaa puuhakkaasti arkivelvollisuutensa osoittaakseen itselleen ja muille, ettei mitään ongelmaa ole. On ihana hengittää raitista ulkoilmaa, viikata pyykkiä ja tehdä hyviä lupauksia. Kun päänsärky taittuu, kaikki on ihan kuten ennenkin. Kukaan ei ole kuollut, vaikka pullon etiketissä niin väitettiin. Päivä kääntyy iltaan. Piki löytyy.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.