Naiset, varokaa: netissä liikuskelee kaikenlaisia ehdottelijoita. Viestissä minua kysyttiin mukaan haasteeseen, jossa ollaan sata päivää selvin päin.

Parhain kysyjä. Ajatus elämästä ilman brenkkua ei ole haaste. Se on syvältä.

Alkoholin juominenhan on ihanaa. Sanon tämän, vaikka olen saanut raittiuskirjoituskilpailusta kunniamaininnan. (Lea varastaa isältä viinaa, juo sen kaverinsa kanssa, kadottaa kännipäissään perheen Piki-koiran, joutuu tunnustamaan kaiken ja päättää, että ei enää koskaan juo. Piki löytyy.)

Tuhti paukku on stressinpiston valtatie. Yksi rakkaudella sekoitettu gt vastaa tuhatta pilateshengitystä.

Alkoholimarmatus syrjii myös erityisryhmiä. Mistä muotibloggarit kirjoittaisivat, jos he eivät voisi postata kuvia skumppakekkereiltä kuudesti viikossa?

Ja jokainen tajuaa, että suomalaisia olisi viiden miljoonan sijaan viisi tuhatta, jos rohkaisuryypyt olisi vaihdettu pommaciin.

Tietenkin tänäänkin kymmenet ­tuhannet lapset joutuvat menemään kotiinsa miettimään, ovatko iskä ja äiti jo sammumassa vai jaksavatko pyöräyttää perheensä lumihangessa kirveen kera. Mutta onko se tosiaan minun vikani?

Miksei koskaan tehdä ohjelmaa siitä, miten lainsäätäjä varmistaa päihdekierteiden jatkumisen viemällä sosiaalityöntekijöiltä rahat ja keinot puuttua ongelmiin silloin, kun niille on vielä jotain tehtävissä? Kenellä olisi munaa sanoa, että päihdeäidit pitää saada pakkohoitoon? Miksi hoitopaikkoihin on niin vaikea päästä?

Vaikutelmani on, että valistajat ovat nostaneet kätensä pystyyn todellisten ongelmien edessä ja päättäneet sen sijaan keskittyä pienimpään mahdolliseen viholliseen: suomalaisnaisiin, joista ylivoimaisesti suurin osa juo alkoholia kohtuudella, humalaan korkeintaan silloin tällöin.

Ei siis riitä, että tunnemme jo valmiiksi syyllisyyttä siitä, että tuli syötyä puolikas munkki kolme viikkoa sitten. Että en ollut tiistaina tarpeeksi läsnä, kun vein lapsia päiväkotiin. En ole syvävenytellyt tai lukenut Finlandia-voittajaa.

Lasillinen viiniä veisi ajatuksen hetkeksi muualle. Tekisi mieli puhua ja nauraa ja ajatella ohikiitävän hetken, että kerran täällä vain ollaan, ja eikös riesling olekin raakaruokaa parhaimmillaan.

Mutta ei! Valistajan hyvinvointi on sitä, että sauvakävellään kauratyyny ahterissa ja hierotaan tyrniä ikeniin.

Kankkunen on paras valistaja. Sen kourissa kohtuukäyttäjä ryhdistäytyy ja suorittaa puuhakkaasti arkivelvollisuutensa osoittaakseen itselleen ja muille, ettei mitään ongelmaa ole. On ihana hengittää raitista ulkoilmaa, viikata pyykkiä ja tehdä hyviä lupauksia. Kun päänsärky taittuu, kaikki on ihan kuten ennenkin. Kukaan ei ole kuollut, vaikka pullon etiketissä niin väitettiin. Päivä kääntyy iltaan. Piki löytyy.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.