Sieltä se taas tuli, pyytämättä ja yllätyksenä. Voimalause.

Luen menestyneen laulajan haastattelua, jossa hän kertoo, miten vaatimaton, nöyrä ja kertakaikkisen yllättynyt hän on omasta menestyksestään.

Sitten laulaja kertoo, mistä hän saa energiaa vaikeina hetkinä. Voimalauseesta! Se on tatuoitu laulajan ihoon ja siinä lukee: Tartu hetkeen. Mutta ei tietenkään suomeksi, koska oikeaoppinen voimalause kirjoitetaan aina latinaksi, englanniksi tai kiinalaisin merkein.

Eipä siinä mitään. Jos joku saa voimaa kirjoittamalla vatsaansa ”missä on tahtoa, siellä on mylly” tai ”nuudelit porsaanlihalla”, niin siitä vain. Mutta miksi lauseet ovat aina niitä samoja? Niitä joissa vastoinkäymiset muuttuvat väistämättä vahvuudeksi, enkelit kantavat vaikeissa paikoissa ja tarpeeksi tahtomalla saa mitä haluaa.

Voimalauseet saavat maailman vaikuttamaan siltä, että vaellamme keskellä loputonta Paolo Coelhon postikorttinäyttelyä.

Sillä mainitsemani laulaja ei ole toki ole yksin. Sosiaalista mediaa on mahdoton seurata törmäämättä sirolla fontilla maalattuihin höpsismeihin. Jos ei ­mitään muuta keksi, niin aina voi kirjoittaa ”voimia”, aivan kuin viestisi jollekulle, joka on juuri lähdössä painonnostoharjoituksiin.

Kaipaisin itse vähän maanläheisempää otetta. Miten olisi ”turha edes yrittää” tai ”tärkeintä on raha”?

Mutta myönnettäköön, että lauseissa on voimaa.

Yksikin oikeassa tilanteessa tokaistu kannustava lause voi todella kantaa ­ihmistä läpi koko elämän. Yhtä lailla ­jokin inhottava sivuhuomautus voi saada ihmisen uskomaan, että hän on huono ja kykenemätön. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa, laskea tai pitää itseään kauniina, koska joku on joskus sanonut heille niin.

Itse bongasin parikymppisenä huoneentaulun, jossa väitettiin, että ihminen tekee elämässään kolme tärkeää päätöstä. Ne ovat opiskelupaikan, työpaikan ja puolison valinta.

Uskoin tähän vuosikaudet. Huomasin valinneeni kaiken väärin. Opiskelin ruotsinkielisessä maatalouskoulussa (tiesittekö muuten, että leikkuupuimuri on ruotsiksi skördetröska?). Työskentelin grillikioskissa, ja ihmissuhteeni olivat elokuvasta ”Se väärä – osa XXI”.

Niinpä olin 22-vuotiaana vakuuttunut siitä, että minusta ei koskaan tulisi ­mitään. Olin omasta mielestäni tuomittu talikon varteen ja hautaamaan haaveeni toimittajan ammatista. Olin tehnyt virheitä, mutta ne eivät olleet tehneet minusta lainkaan vahvaa, hauraamman vain.

Onneksi satun elämään elävän voima­lauseen, äitini, vaikutuspiirissä. Jostain alitajuntani kerroksista kaivoin esiin hänen tokaisunsa siitä, että elämänsä voi aloittaa joka aamu uudestaan.

Joten kyllä, minullakin on voimalause.  Se on ”ihan sama”, mikä tarkoittaa, että jokaisena hetkenä voikin alkaa ajatella toisin. Eihän näitä sekoiluja kukaan enää sadan vuoden päästä muista.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.