Sieltä se taas tuli, pyytämättä ja yllätyksenä. Voimalause.

Luen menestyneen laulajan haastattelua, jossa hän kertoo, miten vaatimaton, nöyrä ja kertakaikkisen yllättynyt hän on omasta menestyksestään.

Sitten laulaja kertoo, mistä hän saa energiaa vaikeina hetkinä. Voimalauseesta! Se on tatuoitu laulajan ihoon ja siinä lukee: Tartu hetkeen. Mutta ei tietenkään suomeksi, koska oikeaoppinen voimalause kirjoitetaan aina latinaksi, englanniksi tai kiinalaisin merkein.

Eipä siinä mitään. Jos joku saa voimaa kirjoittamalla vatsaansa ”missä on tahtoa, siellä on mylly” tai ”nuudelit porsaanlihalla”, niin siitä vain. Mutta miksi lauseet ovat aina niitä samoja? Niitä joissa vastoinkäymiset muuttuvat väistämättä vahvuudeksi, enkelit kantavat vaikeissa paikoissa ja tarpeeksi tahtomalla saa mitä haluaa.

Voimalauseet saavat maailman vaikuttamaan siltä, että vaellamme keskellä loputonta Paolo Coelhon postikorttinäyttelyä.

Sillä mainitsemani laulaja ei ole toki ole yksin. Sosiaalista mediaa on mahdoton seurata törmäämättä sirolla fontilla maalattuihin höpsismeihin. Jos ei ­mitään muuta keksi, niin aina voi kirjoittaa ”voimia”, aivan kuin viestisi jollekulle, joka on juuri lähdössä painonnostoharjoituksiin.

Kaipaisin itse vähän maanläheisempää otetta. Miten olisi ”turha edes yrittää” tai ”tärkeintä on raha”?

Mutta myönnettäköön, että lauseissa on voimaa.

Yksikin oikeassa tilanteessa tokaistu kannustava lause voi todella kantaa ­ihmistä läpi koko elämän. Yhtä lailla ­jokin inhottava sivuhuomautus voi saada ihmisen uskomaan, että hän on huono ja kykenemätön. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät osaa laulaa, laskea tai pitää itseään kauniina, koska joku on joskus sanonut heille niin.

Itse bongasin parikymppisenä huoneentaulun, jossa väitettiin, että ihminen tekee elämässään kolme tärkeää päätöstä. Ne ovat opiskelupaikan, työpaikan ja puolison valinta.

Uskoin tähän vuosikaudet. Huomasin valinneeni kaiken väärin. Opiskelin ruotsinkielisessä maatalouskoulussa (tiesittekö muuten, että leikkuupuimuri on ruotsiksi skördetröska?). Työskentelin grillikioskissa, ja ihmissuhteeni olivat elokuvasta ”Se väärä – osa XXI”.

Niinpä olin 22-vuotiaana vakuuttunut siitä, että minusta ei koskaan tulisi ­mitään. Olin omasta mielestäni tuomittu talikon varteen ja hautaamaan haaveeni toimittajan ammatista. Olin tehnyt virheitä, mutta ne eivät olleet tehneet minusta lainkaan vahvaa, hauraamman vain.

Onneksi satun elämään elävän voima­lauseen, äitini, vaikutuspiirissä. Jostain alitajuntani kerroksista kaivoin esiin hänen tokaisunsa siitä, että elämänsä voi aloittaa joka aamu uudestaan.

Joten kyllä, minullakin on voimalause.  Se on ”ihan sama”, mikä tarkoittaa, että jokaisena hetkenä voikin alkaa ajatella toisin. Eihän näitä sekoiluja kukaan enää sadan vuoden päästä muista.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti