– Koti ei ole naiselle koti, vaan edustustila. Omalla kohdallani se on totta, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

Teini ihmettelee, miksi mittailen makuuhuoneen lattiaa. Kerron että huoneeseen tulee kokolattiamatto. Sellainen on ihana, ihan kuin hotelleissa.

– Sä ostat kaikkea turhaa, jota kukaan ei edes näe, hän toteaa.

Sarkastisessa äänensävyssä minua harmittaa eniten se, että hän on oikeassa.

Miten selittää kaiken kauniin ja turhan välttämättömyys? Miten selittää se, että haluan tuntea kodissani samanlaista harmoniaa kuin liikkuessani vanhojen rakennusten tai luonnon keskellä? Ja miten hemmetissä kukaan ei osaa puhua sisustuksesta mainitsematta sanaa harmonia?

Kuulin joskus määritelmän, jonka mukaan koti ei ole naiselle koti, vaan edustustila. Omalla kohdallani se on totta. Joku tarkkasilmäinen seuraaja saattaa minä hetkenä hyvänsä huomata Instagramista, että maalaisromanttinen lankakruunu riitelee selkeälinjaisen sohvakaluston kanssa ”just sillee väärällä tavalla”.

Vieraillessani erään ystävän kodissa hän tuli jo ulkorappusille vastaan väännellen tuskastuneena käsiään, koska asunnossa on sekaisin kuutta eri puulaatua! Ymmärsin häntä täysin.

Vuosina 2005–2012 pidin kaikille talossamme käyneille valmistellun puheen takan pinnoitteen materiaalivalinnasta sekä eteisen portaiden (väärästä) olemuksesta. Myös eteisessä piipahtaneelle pitsakuskille.

Tätä neuroosia vasten on erittäin kiusallista, että inhoan sisustamista. Mahdotonta siitä tekevät lukemattomat valinnanmahdollisuudet.

Ennen oli helpompaa. Tyylejä oli yksi, ja se vaihtui kerran kolmessasadassa vuodessa. Jos elit kustavilaisuuden aikakaudella, hankit kustavilaista.

Nyt sisustaja joutuu itse määrittelemään haluaako modernin skandinaavisen meiningin. Vai sittenkin industrial-meets-jotain-mitä-en-osaa-tavata -fiiliksen? Leikittelevän huhhahhei-morjestapäivää-tyylin?

Sisustuslehtien selailu sattuu sydämeen. Niissä lapseton graafikko ja copywriter-pariskunta on kaatanut väliseinät yhdeksän metriä korkeista huoneista ja tuonut sinne sitten kolme huonekalua: kaksi Jacobssen-tuolia ja futonin. Pari on säästänyt niihin rippikouluajoista lähtien, koska he ”eivät halua ostaa mitään mistä eivät aidosti pidä”.

Erään tutkimuksen mukaan yli kahdeksan vaihtoehtoa saa valitsijan taantumaan tilaan, jossa hän ei kykene valitsemaan enää mitään. Niinpä toisilla on mentori, joka auttaa eteenpäin työelämässä. Minulla on mentori, joka kertoo millaiset lakanat kannattaisi ostaa. Nyt mentori auttaa makuuhuoneen sisustamisessa.

Kun kaikki on valmista, menen ulos ja odotan, kunnes tulee pimeää. Tuijotan talon ikkunoista sisään. Sieltä katsoen kaikki on täysin harmonista.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti