Englanninkielinen termi guilty pleasure tarkoittaa toimintaa, joka tuottaa ihmiselle sekä syyllisyyttä että mielihyvää. Tiedättehän: roskaruuan syöminen, juorulehtien lueskelu, mammapalstalla trollaaminen.

Minä esimerkiksi saan suurta tyydytystä siitä, että liimailen pureskelemiani purukumeja palaveripöytien alle. Erityisen mukavalta se tuntuu silloin, kun katselen keskustelukumppaniani silmiin samalla kun sormeni painavat Juicy Fruit -möykyn neukkaripöydän alapintaan. (Kokemukseni mukaan Juicy Fruitin tarttuvuus on aivan omaa esimerkiksi xylitol-purkkiin verrattuina.)

Ja sitten rakastan Himohamstraajia. Se on tv-ohjelma, jossa ammattiraivaajat suostuttelevat tärähtäneitä päähenkilöitä luopumaan liiasta roinasta. Katson tavaroihinsa tarrautuvia ihmisiä inhonsekaisella uteliaisuudella samalla, kun tunnen syyllisyyttä sairastuneiden ihmisten tirkistelystä.

Itselleni ei ole ongelma heittää kamaa menemään. Kierrätän surutta lahjat (kuten Kodin terassit ja patiot -­kirjan, jonka lapseni vei kaverilleen 9-vuotispäiväksi), ja lahjoitan ylimääräiset vaatteet tarvitseville. Erityisen tiukka olen muistosälän suhteen. Jos en muista jotain tapahtumaa ilman lipunkantaa tai onnittelukorttia, tapahtuma ei ole muistamisen arvoinen.

Silti, jostain määrittelemättömästä syystä, varastossamme nököttää resuinen paperikassi, joka pursuilee vihkoja, päiväkirjoja ja muistiinpanoja elämästäni sellaisena kuin se oli parisenkymmentä vuotta sitten.

Päiväkirjoissa podetaan sydänsuruja, pähkäillään ammatinvalintaa (tarot-ennustaja vai hevoskauppias) ja lässytetään jotain pateettista maailman tilasta.

Aina kun retkahdan selailemaan vihkojani, tuntuu kuin keuhkoihini imeytyisi nekallinen lyijyä. Ärsyttää. Mihin tarvitsen muistoja, jotka saavat ilman tuntumaan raskaalta? Mitä järkeä säilöä  marisevan parikymppisen ekstistentiaali­ongelmia, jotka ovat olleet näköjään ihan samanlaisia kuin kaikkien muittenkin?

Sitten luin kirjaa, jossa puhuttiin muistista ja muistamisesta. Opin, että muistamme omasta elämästämme vain jotakin sieltä täältä. Mieli sepittelee tarinoita menneisyydestämme ja yrittää luoda jotain logiikkaa valintoihimme ja tempoiluumme, vaikka on yhtä hyvin mahdollista, että elämä on vain sarja täysin sattumanvaraisia tapahtumia.

Toisin sanoen elämässä ei ehkä ole mitään järkeä.

Innostuin tästä suunnattomasti. Jos en itsekään muista mitä elämässäni on tapahtunut, ei kukaan muukaan muista. Miksen siis tuunaisi omaa tarinaani uusiksi, vähän paremmaksi? Olen vapaa keksimään perustelut mille tahansa toilailuille, väittämään että jokainen tekoni on ollut harkittu valinta. Vaihtamalla paperikassin vihot uusiin saisin täydellisen elämän. Se kyllä kelpaa takautuvastikin.

Elämäni 2.0-versiossa saisin liitettyä purkkamöykkyihinkin syvällisiä tarkoituksia sen sijaan, että toteaisin sen olevan vain, noh, aika hauskaa.

Anna Perhon lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.

Seksistä puhumisella ei välttämättä paranneta maailmaa, mutta yksittäisten ihmisten seksielämään sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Rosa Meriläinen treenaa vaginapainonnostoa ketsuppipullolla, kertoo saavansa orgasmin ajatuksen voimalla ja masturboi mieluummin kuin meikkaa. Mitä ajattelet tästä?

Kun julkaisimme osan Rosa Meriläisen Seksi ja minä -juttusarjaan antamasta haastattelusta verkossa, kommenttiosiot niin sivustolla kuin Facebookissakin alkoivat käydä nopeasti kuumana. Rosalle avoin puhe seksistä ei ole ongelma, mutta monta muuta se häiritsi. Ei niinkään se seksi, vaan se, että juuri Rosa puhuu siitä.

Kommenteista tulee se vaikutelma, että seksissä ja siitä puhumisessa olisi yhä jotain hävettävää. Rosahan on äiti, miten hän kehtaa! Jotain patoumia tässä taustalla on oltava, kun tuommoisia kertoo!

Kaikki kommentit – olivat ne sitten kauhistelevia, ylistäviä tai naureskelevia – kertovat, että seksistä ja seksuaalisuudesta pitää puhua enemmän. Niin paljon, että seksipuhe muuttuu tylsäksi aamukaurapuuroksi, maailman tavallisimmaksi asiaksi. Sillä asialla Rosakin on haastattelun antaessaan ollut.

Käsityksemme siitä, mitä pidämme normaalina seksuaalisuutena, on usein valitettavan kapea. Se, että joku puhuu omista seksuaalisista kokemuksistaan avoimesti, ei tietenkään tarkoita, että kaikkien muidenkin pitäisi puhua tai tehdä samoja asioita. Joskus riittää, että lukee, katsoo telkkarista tai kuulee radiosta. Voi jutella luotettavassa kaveriporukassa tai vain kuunnella, kun avoimemmat keskustelevat. Kaikki se avartaa maailmankuvaa, mikä on seksuaalisuudelle hyväksi.

Seksipuhe avartaa maailmankuvaa ja on seksuaalisuudelle hyväksi.

Rajoittuneet asenteet heikentävät seksuaalista itsetuntoa, mikä on suoraan yhteydessä nautintoon. Jos miettii, onko jokin normaalia tai yleisesti hyväksyttyä, ei pysty täysillä antautumaan nautinnolle. Häpeä ei kuulu seksin harrastamiseen, vaan siitä pitää päästä irti. Siksi tarvitsemme esikuvia, jotka puhuvat suoraan.

Lue myös: ”En pysty katsomaan alapäätäni, se ällöttää minua” – seksuaaliterapeutin mukaan moni nainen kärsii alapäähäpeästä

Se, että puhuu seksistä, ei tarkoita, että miettisi elämässään vain ja ainoastaan seksiä. Monen elämään se kuitenkin kuuluu olennaisena osana ja ainakin käväisee mielessä jopa päivittäin. Miksei siitä silloin voisi puhua? Seksipuhetta vieraksuvien kannattaa myös muistaa, että jotenkin hekin ovat päätyneet aihetta käsittelevän jutun pariin, kenties jopa lukemaan alusta loppuun.

Tiedämme, että monet tutut ja tuntemattomat, miehet, naiset ja muunsukupuoliset harrastavat seksiä ja itsetyydytystä. Intiimit yksityisasiat eivät tietenkään sovi kaikkiin keskusteluihin, mutta olisi tekopyhää kieltää niiden olemassaolo. Seksuaalisuuden pitää saada myös näkyä ja kuulua.

Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Silti Rosan haastattelun yhteydessä on puhuttu seksiä enemmän siitä, onko seksistä sopivaa puhua ja jos on, millä tavalla. Aika ei siis vielä ole kypsä vuoropuhelulle. Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Jos puhuisimme seksistä itsestään, moni hyötyisi. Ei seksipuheella välttämättä maailmaa paranneta, mutta yksittäisten ihmisten seksielämiin sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Kannattaa siis varata hetki sitä varten, että tutkiskelee Rosan sanojen herättämiä ajatuksia ja mielipiteitä. Ne nimittäin voivat paljastaa yllättävän paljon sinusta itsestäsi ja suhtautumisestasi seksiin.

Jenni Kokander arvostaa syksyssä hitautta, hymyttömyyttä ja kaikenvärisiä sukkahousuja.

Syksyssä on parasta kaikki. Aloitetaan siitä, että syksy ei ole kesä. Kesä on täynnä vaatimuksia ja oletuksia. Kesästä on tykättävä. Kesällä pitää koko ajan juoda sidukkaa terassilla, grillata, rentoutua riippumatossa ja ennen kaikkea olla tosi hyvällä tuulella.

Syksyllä saa olla rauhassa vähän hidas ja hymytön. Voi istua pimeällä pihalla ja kuunnella hanhien muuttohuutoja rommiteetä siemaillen. Tuntea, kuinka ihana haikeus puristaa sydäntä.

Ja onhan se nyt helpotus, kun kanadanhanhet rähisevät ja kakkivat edes hetken muualla kuin Helsingin rannoilla.

Sitten on syksyn valo. Tai oikeastaan pimeys. Kun valo vähenee, kaikki näyttää kauniimmalta. Katulampun valossa vesilätäkköön heijastuva hehkuva vaahtera, kynttilän lempeässä hohteessa höyryävä tee ja iltaisin vilkkuvat tuhannet tähdet luovat onnellisuuden kehän. Unohtamatta pimeyden tuomaa helpotusta siivoamiseen. Lasten kuulakärkikynällä tapettiin piirtämät kartat, likaiset ikkunat, pölyiset kirjahyllyt ja tahmaiset valokatkaisijat katoavat armolliseen hämärään.

Kun ilma viilenee, koko keho herää ja ajatuksetkin virkistyvät. Raikkaassa syysilmassa on helppo hengittää.

”Syksyn värit sopivat kaikille.”

En tiedä parempaa stressinhallintakeinoa kuin sienimetsä. Kirpeässä syysilmassa metsässä voi hetken olla täysin vapaa.

Syksyn värit sopivat kaikille. Punaiset posket ja ruskan värittämät puut saavat kenet tahansa näyttämään selfiessä reippaalta ja ihanalta. Jos vielä sijoittaa haravan varren näkymään kuvassa, voi olla varma, että Instagramissa tulee paljon tykkäyksiä.

Jatkuva sade ja myrskyt taas antavat hyvän syyn viettää koko viikonloppu yöpuvussa vätystelemällä. Ja pakkohan viimevuotiset mustikat on leipoa piirakaksi, jotta anoppi saa taas täyttää pakastimen keräämillään marjoilla.

Mustikoiden lisäksi pakastimeen täytyy toki jäädä tilaa myös ranskalaisille ja kalapuikoille, koska arki kuuluu olennaisena osana syksyyn. Arki luo turvalliset raamit kaikelle. Illalla kiireen keskellä lasten kanssa pelattu Afrikan tähti ja pikaisesti pakastimesta räävitty ruoka voivat olla perhe-elämän huippuhetkiä.

Ehkä kuitenkin tärkein ja paras asia syksyssä ovat sukkahousut. Rakastan sukkahousuja. Kaiken värisiä ja paksuisia. Jalat näyttävät niissä kauniilta, ja kun ne vetäisee vatsamakkaroiden yli, ei tarvitse miettiä, näkyykö pikkuhousujen saumat mekon läpi.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.