Englanninkielinen termi guilty pleasure tarkoittaa toimintaa, joka tuottaa ihmiselle sekä syyllisyyttä että mielihyvää. Tiedättehän: roskaruuan syöminen, juorulehtien lueskelu, mammapalstalla trollaaminen.

Minä esimerkiksi saan suurta tyydytystä siitä, että liimailen pureskelemiani purukumeja palaveripöytien alle. Erityisen mukavalta se tuntuu silloin, kun katselen keskustelukumppaniani silmiin samalla kun sormeni painavat Juicy Fruit -möykyn neukkaripöydän alapintaan. (Kokemukseni mukaan Juicy Fruitin tarttuvuus on aivan omaa esimerkiksi xylitol-purkkiin verrattuina.)

Ja sitten rakastan Himohamstraajia. Se on tv-ohjelma, jossa ammattiraivaajat suostuttelevat tärähtäneitä päähenkilöitä luopumaan liiasta roinasta. Katson tavaroihinsa tarrautuvia ihmisiä inhonsekaisella uteliaisuudella samalla, kun tunnen syyllisyyttä sairastuneiden ihmisten tirkistelystä.

Itselleni ei ole ongelma heittää kamaa menemään. Kierrätän surutta lahjat (kuten Kodin terassit ja patiot -­kirjan, jonka lapseni vei kaverilleen 9-vuotispäiväksi), ja lahjoitan ylimääräiset vaatteet tarvitseville. Erityisen tiukka olen muistosälän suhteen. Jos en muista jotain tapahtumaa ilman lipunkantaa tai onnittelukorttia, tapahtuma ei ole muistamisen arvoinen.

Silti, jostain määrittelemättömästä syystä, varastossamme nököttää resuinen paperikassi, joka pursuilee vihkoja, päiväkirjoja ja muistiinpanoja elämästäni sellaisena kuin se oli parisenkymmentä vuotta sitten.

Päiväkirjoissa podetaan sydänsuruja, pähkäillään ammatinvalintaa (tarot-ennustaja vai hevoskauppias) ja lässytetään jotain pateettista maailman tilasta.

Aina kun retkahdan selailemaan vihkojani, tuntuu kuin keuhkoihini imeytyisi nekallinen lyijyä. Ärsyttää. Mihin tarvitsen muistoja, jotka saavat ilman tuntumaan raskaalta? Mitä järkeä säilöä  marisevan parikymppisen ekstistentiaali­ongelmia, jotka ovat olleet näköjään ihan samanlaisia kuin kaikkien muittenkin?

Sitten luin kirjaa, jossa puhuttiin muistista ja muistamisesta. Opin, että muistamme omasta elämästämme vain jotakin sieltä täältä. Mieli sepittelee tarinoita menneisyydestämme ja yrittää luoda jotain logiikkaa valintoihimme ja tempoiluumme, vaikka on yhtä hyvin mahdollista, että elämä on vain sarja täysin sattumanvaraisia tapahtumia.

Toisin sanoen elämässä ei ehkä ole mitään järkeä.

Innostuin tästä suunnattomasti. Jos en itsekään muista mitä elämässäni on tapahtunut, ei kukaan muukaan muista. Miksen siis tuunaisi omaa tarinaani uusiksi, vähän paremmaksi? Olen vapaa keksimään perustelut mille tahansa toilailuille, väittämään että jokainen tekoni on ollut harkittu valinta. Vaihtamalla paperikassin vihot uusiin saisin täydellisen elämän. Se kyllä kelpaa takautuvastikin.

Elämäni 2.0-versiossa saisin liitettyä purkkamöykkyihinkin syvällisiä tarkoituksia sen sijaan, että toteaisin sen olevan vain, noh, aika hauskaa.

Anna Perhon lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti