Englanninkielinen termi guilty pleasure tarkoittaa toimintaa, joka tuottaa ihmiselle sekä syyllisyyttä että mielihyvää. Tiedättehän: roskaruuan syöminen, juorulehtien lueskelu, mammapalstalla trollaaminen.

Minä esimerkiksi saan suurta tyydytystä siitä, että liimailen pureskelemiani purukumeja palaveripöytien alle. Erityisen mukavalta se tuntuu silloin, kun katselen keskustelukumppaniani silmiin samalla kun sormeni painavat Juicy Fruit -möykyn neukkaripöydän alapintaan. (Kokemukseni mukaan Juicy Fruitin tarttuvuus on aivan omaa esimerkiksi xylitol-purkkiin verrattuina.)

Ja sitten rakastan Himohamstraajia. Se on tv-ohjelma, jossa ammattiraivaajat suostuttelevat tärähtäneitä päähenkilöitä luopumaan liiasta roinasta. Katson tavaroihinsa tarrautuvia ihmisiä inhonsekaisella uteliaisuudella samalla, kun tunnen syyllisyyttä sairastuneiden ihmisten tirkistelystä.

Itselleni ei ole ongelma heittää kamaa menemään. Kierrätän surutta lahjat (kuten Kodin terassit ja patiot -­kirjan, jonka lapseni vei kaverilleen 9-vuotispäiväksi), ja lahjoitan ylimääräiset vaatteet tarvitseville. Erityisen tiukka olen muistosälän suhteen. Jos en muista jotain tapahtumaa ilman lipunkantaa tai onnittelukorttia, tapahtuma ei ole muistamisen arvoinen.

Silti, jostain määrittelemättömästä syystä, varastossamme nököttää resuinen paperikassi, joka pursuilee vihkoja, päiväkirjoja ja muistiinpanoja elämästäni sellaisena kuin se oli parisenkymmentä vuotta sitten.

Päiväkirjoissa podetaan sydänsuruja, pähkäillään ammatinvalintaa (tarot-ennustaja vai hevoskauppias) ja lässytetään jotain pateettista maailman tilasta.

Aina kun retkahdan selailemaan vihkojani, tuntuu kuin keuhkoihini imeytyisi nekallinen lyijyä. Ärsyttää. Mihin tarvitsen muistoja, jotka saavat ilman tuntumaan raskaalta? Mitä järkeä säilöä  marisevan parikymppisen ekstistentiaali­ongelmia, jotka ovat olleet näköjään ihan samanlaisia kuin kaikkien muittenkin?

Sitten luin kirjaa, jossa puhuttiin muistista ja muistamisesta. Opin, että muistamme omasta elämästämme vain jotakin sieltä täältä. Mieli sepittelee tarinoita menneisyydestämme ja yrittää luoda jotain logiikkaa valintoihimme ja tempoiluumme, vaikka on yhtä hyvin mahdollista, että elämä on vain sarja täysin sattumanvaraisia tapahtumia.

Toisin sanoen elämässä ei ehkä ole mitään järkeä.

Innostuin tästä suunnattomasti. Jos en itsekään muista mitä elämässäni on tapahtunut, ei kukaan muukaan muista. Miksen siis tuunaisi omaa tarinaani uusiksi, vähän paremmaksi? Olen vapaa keksimään perustelut mille tahansa toilailuille, väittämään että jokainen tekoni on ollut harkittu valinta. Vaihtamalla paperikassin vihot uusiin saisin täydellisen elämän. Se kyllä kelpaa takautuvastikin.

Elämäni 2.0-versiossa saisin liitettyä purkkamöykkyihinkin syvällisiä tarkoituksia sen sijaan, että toteaisin sen olevan vain, noh, aika hauskaa.

Anna Perhon lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.