Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Inhosin kaikkia, joilla oli elämässään rahan tuomaa huolettomuutta, kirjoittaa Anna Perho.

”Raha ei ole tärkeää”. Näin sinullekin on joskus valehdeltu. Päälle on mutistu siitä, miten Hollywood-tähdetkin ovat sekaisin ja onnettomia, vaikka he voisivat lämmittää talojaan polttamalla seteleitä.

Lauseella koitetaan ilmaista jotakin sellaista kuten ”vain se, mitä olemme sisältä, on todella tärkeää” tai ”onnea ei voi ostaa”. Nämä oman elämänsä paulocoelhot kertovat, miten iloisia kehitysmaiden asukkaat ovat, kun kilpailuyhteiskunta ei pilaa heidän elämäänsä. Siellä vain nauretaan ja lauletaan, onhan elämä dollarin päiväpalkalla niin ihanaa!

Tosiasiassa pahassa rahapulassa oleva ihminen ei tuijottele sisäänsä ja etsi kehityskohteita. Kaikki energia menee selviytymiseen.

Mistäkö tiedän? Siitä, että lakkasin aikoinani käymästä postilaatikolla, sillä tiesin, että se sisälsi vain ongelmia. En ole koskaan ajatellut rahaa niin paljon kuin silloin, kun minulla ei ollut sitä. En henkistynyt, ahdistuin. Inhosin kaikkia, joilla oli elämässään rahan mukanaan tuomaa huolettomuutta.

Selvittyäni kuiville lakkasin romantisoimasta talousasioita. En liitä rahaan merkityksiä tai tunteita, vaan tarkastelen sitä välineenä, joka tekee elämästä parempaa ja tulevaisuudesta turvatumpaa.

Maailma on täynnä romantikkoja, joiden mielestä omasta taloudestaan kiinnostunut ihminen on moraaliton ahnuri, jonka etiikka on jossain kongolaisen veri-timanttikauppiaan ja ihmissalakuljettajan välissä. Osasta rahanhimo onkin muokannut inhimillisyyden irvikuvia, mutta on kohtuutonta verrata keskiluokkaista rahastosäästäjää heihin.

Naiset ja raha-kirjan kirjoittajan Leila Simosen mukaan naisen elämässä perhe, työ ja koti tulevat ennen rahaa. Perhe on toki tärkeämpi kuin tonnin espressokone (joka kylläkin tekee elämästä niin paljon parempaa, että silloin tällöin mietit, ottaisitko autiolle saarelle koneen vai perheen). Mutta raha on kuin domino­palikka. Jos se kaatuu, vaikutus heijastuu kaikkeen.

Näin Suomi säästää -barometrin mukaan yli puolet 25–35-vuotiaista naisista kuluttaa kaiken minkä tienaakin. Naiset säästävät vähemmän ja suunnittelevat talouttaan lyhyemmissä sykleissä kuin miehet. Kun nainen täyttää 50 vuotta, hän alkaa kiinnostua taloudestaan.

Älä odota niin kauan, sisko! Työttömyys ja onnettomuudet vaanivat meistä jokaista, mutta niin kauan kun tuloja on, velvollisuutesi on suhtautua niiden käyttöön asianmukaisella totisuudella. Yhteiskunta tarjoaa jonkinlaisen toimeentulon kaikille, mutta siirtymä Lidlistä Louis Vuittonille on kustannettava itse.

Kovin hinta rahattomuudesta on vapauden menettäminen. Jos et ole taloudellisesti tolpillasi, et ole aidosti itsenäinen. Riippumattomuus on pääomaa, jota rahalla voi parhaimmillaan ostaa. Se on tärkeää. Ja se tekee pohjattoman onnelliseksi.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

luuuri

Anna Perhon kolumni: Raha takaa onnen

Yleensä kyse onkin siitä, miten paljon rahaa tarvitaan. Täydellistä riippumattomuutta ei kukaan voi millään rahalla ostaa. Mutta onko riittävää riippumattomuutta se, että voi valita ostaako 5 vai 30 euron aurinkolasit vai onko vasta se riippumattomuutta, että voi valita ostaako 100 vai 500 euron lasit. Me omaksutaan ympäristön normit ja se mikä on riittävää ja mihin voi tyytyä.
Lue kommentti
Elisa

Anna Perhon kolumni: Raha takaa onnen

Olen aina pitänyt Anna Perhoa mielikuvitukselliseksi ja innovatiiviseksi ihmiseksi. Pisteet todella laskivat koska olen lukenut häneltä saman sisältöisen toisenkin kolumnin parin vuoden takaa. kopio itseään. Mutta ehkä alkaa kirjoittaminen tylsyttämään. Tiedoksi tämä menaisille- joka varmaan tästäkin kolumnista jotain on maksanut.
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti