Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Inhosin kaikkia, joilla oli elämässään rahan tuomaa huolettomuutta, kirjoittaa Anna Perho.

”Raha ei ole tärkeää”. Näin sinullekin on joskus valehdeltu. Päälle on mutistu siitä, miten Hollywood-tähdetkin ovat sekaisin ja onnettomia, vaikka he voisivat lämmittää talojaan polttamalla seteleitä.

Lauseella koitetaan ilmaista jotakin sellaista kuten ”vain se, mitä olemme sisältä, on todella tärkeää” tai ”onnea ei voi ostaa”. Nämä oman elämänsä paulocoelhot kertovat, miten iloisia kehitysmaiden asukkaat ovat, kun kilpailuyhteiskunta ei pilaa heidän elämäänsä. Siellä vain nauretaan ja lauletaan, onhan elämä dollarin päiväpalkalla niin ihanaa!

Tosiasiassa pahassa rahapulassa oleva ihminen ei tuijottele sisäänsä ja etsi kehityskohteita. Kaikki energia menee selviytymiseen.

Mistäkö tiedän? Siitä, että lakkasin aikoinani käymästä postilaatikolla, sillä tiesin, että se sisälsi vain ongelmia. En ole koskaan ajatellut rahaa niin paljon kuin silloin, kun minulla ei ollut sitä. En henkistynyt, ahdistuin. Inhosin kaikkia, joilla oli elämässään rahan mukanaan tuomaa huolettomuutta.

Selvittyäni kuiville lakkasin romantisoimasta talousasioita. En liitä rahaan merkityksiä tai tunteita, vaan tarkastelen sitä välineenä, joka tekee elämästä parempaa ja tulevaisuudesta turvatumpaa.

Maailma on täynnä romantikkoja, joiden mielestä omasta taloudestaan kiinnostunut ihminen on moraaliton ahnuri, jonka etiikka on jossain kongolaisen veri-timanttikauppiaan ja ihmissalakuljettajan välissä. Osasta rahanhimo onkin muokannut inhimillisyyden irvikuvia, mutta on kohtuutonta verrata keskiluokkaista rahastosäästäjää heihin.

Naiset ja raha-kirjan kirjoittajan Leila Simosen mukaan naisen elämässä perhe, työ ja koti tulevat ennen rahaa. Perhe on toki tärkeämpi kuin tonnin espressokone (joka kylläkin tekee elämästä niin paljon parempaa, että silloin tällöin mietit, ottaisitko autiolle saarelle koneen vai perheen). Mutta raha on kuin domino­palikka. Jos se kaatuu, vaikutus heijastuu kaikkeen.

Näin Suomi säästää -barometrin mukaan yli puolet 25–35-vuotiaista naisista kuluttaa kaiken minkä tienaakin. Naiset säästävät vähemmän ja suunnittelevat talouttaan lyhyemmissä sykleissä kuin miehet. Kun nainen täyttää 50 vuotta, hän alkaa kiinnostua taloudestaan.

Älä odota niin kauan, sisko! Työttömyys ja onnettomuudet vaanivat meistä jokaista, mutta niin kauan kun tuloja on, velvollisuutesi on suhtautua niiden käyttöön asianmukaisella totisuudella. Yhteiskunta tarjoaa jonkinlaisen toimeentulon kaikille, mutta siirtymä Lidlistä Louis Vuittonille on kustannettava itse.

Kovin hinta rahattomuudesta on vapauden menettäminen. Jos et ole taloudellisesti tolpillasi, et ole aidosti itsenäinen. Riippumattomuus on pääomaa, jota rahalla voi parhaimmillaan ostaa. Se on tärkeää. Ja se tekee pohjattoman onnelliseksi.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

luuuri

Anna Perhon kolumni: Raha takaa onnen

Yleensä kyse onkin siitä, miten paljon rahaa tarvitaan. Täydellistä riippumattomuutta ei kukaan voi millään rahalla ostaa. Mutta onko riittävää riippumattomuutta se, että voi valita ostaako 5 vai 30 euron aurinkolasit vai onko vasta se riippumattomuutta, että voi valita ostaako 100 vai 500 euron lasit. Me omaksutaan ympäristön normit ja se mikä on riittävää ja mihin voi tyytyä.
Lue kommentti
Elisa

Anna Perhon kolumni: Raha takaa onnen

Olen aina pitänyt Anna Perhoa mielikuvitukselliseksi ja innovatiiviseksi ihmiseksi. Pisteet todella laskivat koska olen lukenut häneltä saman sisältöisen toisenkin kolumnin parin vuoden takaa. kopio itseään. Mutta ehkä alkaa kirjoittaminen tylsyttämään. Tiedoksi tämä menaisille- joka varmaan tästäkin kolumnista jotain on maksanut.
Lue kommentti

Puolustusministeri Jussi Niinistön ehdotus jättää motivoituneet naiset pois armeijasta on säästökohteista surkein, kun samaan aikaan kasarmeilla lojuu tupien täydeltä vähät välittäviä vetelyksiä.

Kuten jokainen suomalainen nuorukainen, myös minä jouduin armeijaan. Halusin alusta asti päästä intistä pois mahdollisimman pian – ”puolessa vuodessa” eli 165 päivässä. Asuintupani jaoin 10 muun pojan kanssa. Meistä vain yksi halusi palvella isänmaata yli tuon vähimmäistuomion verran.

Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja ja puolessa vuodessa pois.

Viereisessä tuvassa asuvat naiset olivat tulleet armeijaan vuodeksi. Naapurituvan Oona yritti kaikkensa, jotta hänet valittaisiin johtajakoulutukseen. Valintapäivän lähestyessä minä puolestani kerroin valintoja arponeelle kapteenille työskennelleeni kansainvälisessä ravintolassa kokkina. Kertomatta jäi, että ravintola oli Mäkkäri. Pääsin sotilaskeittäjäksi ilman kokin taitoja – ja puolessa vuodessa pois. Oona palveli vuoden, jollei jäänyt jopa töihin armeijaan.

Me poitsut lintsasimme hommista, jos suinkin pystyimme. Moni valitti kipeää polvea, kun olisi pitänyt ryntäillä rynnäkkökiväärin kanssa lähimetsässä. Samaan aikaan Kela maksoi asuntojemme vuokrat, ja Puolustusvoimat antoi vähän taskurahaakin.

Nyt puolustusministeri Jussi Niinistö on keksinyt, että vapaaehtoisena sotaväkeen tulevat naisethan tässä aiheuttavat armeijalle kustannuksia. Emme suinkaan me varuskuntasairaalassa mitä ihmeellisimmillä verukkeilla lojuvat isiemme pojat. 

Miksi minä kelpasin syömään yhteiskunnan varoja, mutta armeijaan haluavaa ei sinne oteta? Luulisi, että yksi motivoitunut mimmi on parempi maanpuolustaja kuin viisi vastentahtoisesti miehistymään tuotua, maastopukuun sujautettua rimpulaa. Sukupuoliarpa syrjii kaikkia.

Ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat.

Suomen puolustuksesta vastaava herrashenkilö tuumasi, ettei ”kansallisen turvallisuuden tasosta voida tinkiä”. Niinistön mukaan säästötoimena armeija voitaisiin sulkea naisilta aluksi esimerkiksi vuodeksi.

Minulla on Jussille parempi kokeiluehdotus: ota vuodeksi sotahommiin vain ne, jotka sinne oikeasti haluavat. Suomalaisia nuoria joutuu vankilaan, koska he eivät tahdo armeijaan, mutta samaan aikaan innokkaimpia ei edes huolita mukaan. On järjetöntä ajatella, että puolustuksemme taso paranisi, jos naiset hyllytettäisiin.

Maanpettureita riittää

Jussi Niinistö, miksi haluaisit armeijaan mieluummin minut kuin naisen?

oikea länsimaa kirjoitti: Armeijan jälkeen muutin maasta pois. Vastenmielistä pakotusmeinikiä. Vessoja ilman koppeja, taipalsaareen hukutettuja ikätovereita ja kalusto oli surkeaa kuten johtaminen. Pojillani ei ole suomen kansalaisuutta, koska he eivät ole valtion omaisuutta. Niinpä niin, taas yksi minäminäminä, jolle kelpaa Suomen tarjoamat oikeudet (ilmainen koulu, neuvola, sairaalat, hammashoito jne.) mutta kun velvollisuuksia tulisi, niin sitten painutaan muualle. Onneksi vielä löytyy...
Lue kommentti

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista, Anna Perho kirjoittaa.

Tuttavani oli tilanteessa, jossa hän katsoi parhaaksi elää ilman alkoholia. Jonkin aikaa meni ihan hyvin. Sitten kohtasin hänet entisissä puuhissaan, ja tietenkin:

”Mä olen päättänyt olla itselleni vähän armollisempi. Oon kato ollut ihan liian ankara!”

No, hän ei todellakaan ole ajatuksineen yksin. Armollisuuspuhe on nykyisin yleisempää kuin muoviroskat meressä.

Minusta taas armollisuusruuvia voisi kääntää merkittävästi pienemmälle.

”Kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään.” 

Havahduin tähän kuultuani erään ammattikasvattajan sanat. Hän sanoi, että lapsia pitää vaatia myös onnistumaan. Hän viittasi sillä lapsiin, jotka eivät kasva kannustamisen keskellä. Heikoista oloista ponnistavat nuoret nähdään helposti tarinoidensa tahdottomina jatkeina, joilta ei vaadita mitään, koska vähintäänkin rivien välissä leijuva oletus on, että ei niistä kuitenkaan mitään tule.

Mutta kun ihmiseltä ei vaadita mitään, hän ei myöskään kasva mihinkään. Vaivannäköä korostava vaatiminen on tapa houkutella esiin ihmisessä lymyilevä potentiaali. Se on sitä, että ei ruikuteta siitä, mihin minulla ei ole lahjoja, vaan aletaan opetella asioita, jotka lopulta tekevät minusta lahjakkaan.

Itseltään vaatiminen on myös sitä, että ei anna heti periksi ja ala työntää epäonnistumisia sen piikkiin, että kun juhasipilänhallitus tai nouseva kuu Uranuksessa ei ole puolellani.

Monet ihmiset olisivat huomattavasti onnellisempia, jos he jaksaisivat edellyttää itseltään tsemppaamista itselleen tärkeissä asioissa. Mikään ei saa ihmistä niin solmuun kuin omien haaveiden ja tekojen välinen ristiriita.

Totta kai vaatimisessakin voi mennä liian pitkälle. Voi olla itselleen ja muille liian ankara, perfektionismiinsa tukehtuva tiukkapipo tai maaninen ultrasuorittaja.

Mutta janan toisessa päässä tarvotaan armollisuusmössössä, missä kaikki on itselle sallittua eikä mistään tarvitse olla vastuussa.

Mitä jos itseltään vaatisi vaikka pientä hillintää silmittömän kuluttamisen suhteen? Onko meillä rajaton oikeus pakata maapallo pieneen pussiin? Tai entä jos olisi itselleen aivan sairaan tiukka sen suhteen, ettei puhuisi toisista selän takana pahaa?

Niuhottaisi itsensä henkihieveriin sen suhteen, että pesee meikit joka ilta, vaikka mitä tapahtuisi, eikä unohtaisi silmänympärysvoidetta enää koskaan? Ottaisi vastuun tekemisistään ja lakkaisi teeskentelemästä avutonta armollisuuden nimissä?

Kuinka paljon parempaa elämä olisikaan silloin. Toimisimme, kuten pitää, eikä kuten on helpointa.

Ja kalja sille, joka antaa ensimmäisen haastattelun otsikolla ”Yritän olla itseäni kohtaan sairaan vaativa”.

Mustalammas

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Tämän jutun ei olekaan tarkoitus ravistella kaltaisiasi (niinkuin Annakin sanoo), vaan niitä jotka eivät armollisuudessaan koskaan viitsi mennä omalle epämukavuusalueelle ja oikeasti yrittämään - eli juuri sinne missä kehitys ja oppiminen tapahtuu ja missä ne onnistumisen elämykset saadaan. Erehtyä voi ja siihen pitää olla lupa (kunhan niistä virheistään oppii) mutta on myös vaikea erehtyä ja tehdä virheitä jos ei edes oikeasti mitään edes yritä.
Lue kommentti
Vierailija

Ihmiset olisivat onnellisempia, jos he vaatisivat itseltään enemmän – liika armollisuushapatus ajaa meidät turmioon

Kyllä mä olen sitä mieltä, että tässä maailmanhetkessä parasta mitä voimme toisillemme ja lapsillemme opettaa on armollisuus, sekin, että on vara erehtyä, oppia, korjata virheet ja nousta. Pidemmän päälle huomattavasti kehittävämpää kuin armoton suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu. Minäkin olen itseään piiskanneen äidin supersuorittava tytär, moni hengästyy kun arkeani ajattelee, eikä syyttä, jaksamisen rajoilla kiikutaan koko ajan, sairaslomaa ei haeta vaan mennä pusketaan kun on pakko...
Lue kommentti