– Stressi ja syyllisyys kuuluvat elämään! Jos mieltä ei ajoittain piinaa kunnon angsti, mitä tekosyitä meillä olisi palkita itseämme nettiostoksilla, viinilasillisella tai kunnon laiskottelulla, Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Kun odotin ensimmäistä lastani, äitini kehotti minua paitsi nukkumaan, myös kokemaan viimeistä kertaa miltä puhdas hällä väliä -huolettomuus tuntuu.

”Tämän jälkeen tulet aina tuntemaan syyllisyyttä jostain”, hän sanoi ja osui oikeaan. Syyllisyys on vanhemmuuden peruskivi, eteenpäin ajava voima, joka laittaa huolehtimaan jälkikasvun henkiinjäämisestä.

Sen vuoksi vein esikoisen psykologille, kun hän imeskeli puolitoistavuotiaana sormenpäitään. Olin varma, että olin jo onnistunut pilaamaan hänen psyykensä, minkä vuoksi hän ”pureskeli neuroottisesti kynsiään”.

Mutta voi, syyllisyys on niin tärkeä tunne muutenkin. Meidät on vain huijattu uskomaan, että se on jotakin mistä pitää pyrkiä kaikin voimin eroon.

Fail, kuten nuoriso sanoisi. Stressi ja syyllisyys kuuluvat elämään! Jos mieltä ei ajoittain piinaa kunnon angsti, mitä tekosyitä meillä olisi palkita itseämme nettiostoksilla, viinilasillisella tai kunnon laiskottelulla?

Jotta ihminen voi palautua, hänellä pitää olla jotain mistä palautua. Silloin syyllisyyden sekainen stressi on parasta materiaalia. Syyllisyys pitää myös moraalisesti valppaana. Se laittaa miettimään olenko minä tyyppi, joka puhuu hyvistä asioista, vai tyyppi, joka tekee niitä?

Olen tasaisessa syyllisyyden tilassa, koska – vain muutamia seikkoja mainitakseni – en ole soittanut isoäidilleni moneen viikkoon, en ole twiitannut tarpeeksi sarvikuonojen rauhoittamisen puolesta ja haukuin puhelinyhtiön työntekijää mulkeroksi.

Ikävä kyllä syyllisyys ei ole muotia. Sen torjumisesta on kasvanut ideologia: meille pitäisi suorittaa totaalinen syyllisyyslobotomia, koska ”syyllisyys ei johda mihinkään.” Sitten voimmekin samalla polttaa käytöksen kultaisen oppaan sekä lakikirjat, koska niiden tarkoituksena on ikään kuin luoda syyllisyyden ilmapiiriä, jos loukkaat toista ihmistä tai ajat hänen päälleen suojatiellä.

Syyllisyyden vähättely on kuin sanoisi ihmisille, että vaikka tunnet toimivasi väärin, ei se mitään. Ole vain psyko.

Ahdistua kannattaa, mutta oikeista syistä. Väärän syyllisyyden äärellä ollaan, kun jonkun tietyn ihmisen (lue: vanhempiesi) läsnäolo laukaisee sen, tai kun syyllistäjänä toimii kasvoton joukko mammapalstalaisiksi itseään kutsuvia wicca-noitia.

Syyllisyys on parhaimmillaan tunne, joka saa sinut olemaan paras sinä. Mutta tämä ei sovi kaikille. Miksi? Minulla on siitä salaliittoteoria: mitä voimakkaammin syyllisyyttä ja muita ikäviä tuntemuksia pyritään häivyttämään, sitä enemmän meille voidaan myydä piikkimattoja, rauhoittumisleirejä ja esoteerista patsulisaippuaa. Kun ikäviin tunteisiin suhtautuu ohimenevinä ilmiöinä, pärjää hyvin ilmankin.

Joten seuraavan kerran kun sydänalassa vihloo ikävästi, ota ilo irti. Koska – hällä väliä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.