– Stressi ja syyllisyys kuuluvat elämään! Jos mieltä ei ajoittain piinaa kunnon angsti, mitä tekosyitä meillä olisi palkita itseämme nettiostoksilla, viinilasillisella tai kunnon laiskottelulla, Anna Perho kysyy kolumnissaan.

Kun odotin ensimmäistä lastani, äitini kehotti minua paitsi nukkumaan, myös kokemaan viimeistä kertaa miltä puhdas hällä väliä -huolettomuus tuntuu.

”Tämän jälkeen tulet aina tuntemaan syyllisyyttä jostain”, hän sanoi ja osui oikeaan. Syyllisyys on vanhemmuuden peruskivi, eteenpäin ajava voima, joka laittaa huolehtimaan jälkikasvun henkiinjäämisestä.

Sen vuoksi vein esikoisen psykologille, kun hän imeskeli puolitoistavuotiaana sormenpäitään. Olin varma, että olin jo onnistunut pilaamaan hänen psyykensä, minkä vuoksi hän ”pureskeli neuroottisesti kynsiään”.

Mutta voi, syyllisyys on niin tärkeä tunne muutenkin. Meidät on vain huijattu uskomaan, että se on jotakin mistä pitää pyrkiä kaikin voimin eroon.

Fail, kuten nuoriso sanoisi. Stressi ja syyllisyys kuuluvat elämään! Jos mieltä ei ajoittain piinaa kunnon angsti, mitä tekosyitä meillä olisi palkita itseämme nettiostoksilla, viinilasillisella tai kunnon laiskottelulla?

Jotta ihminen voi palautua, hänellä pitää olla jotain mistä palautua. Silloin syyllisyyden sekainen stressi on parasta materiaalia. Syyllisyys pitää myös moraalisesti valppaana. Se laittaa miettimään olenko minä tyyppi, joka puhuu hyvistä asioista, vai tyyppi, joka tekee niitä?

Olen tasaisessa syyllisyyden tilassa, koska – vain muutamia seikkoja mainitakseni – en ole soittanut isoäidilleni moneen viikkoon, en ole twiitannut tarpeeksi sarvikuonojen rauhoittamisen puolesta ja haukuin puhelinyhtiön työntekijää mulkeroksi.

Ikävä kyllä syyllisyys ei ole muotia. Sen torjumisesta on kasvanut ideologia: meille pitäisi suorittaa totaalinen syyllisyyslobotomia, koska ”syyllisyys ei johda mihinkään.” Sitten voimmekin samalla polttaa käytöksen kultaisen oppaan sekä lakikirjat, koska niiden tarkoituksena on ikään kuin luoda syyllisyyden ilmapiiriä, jos loukkaat toista ihmistä tai ajat hänen päälleen suojatiellä.

Syyllisyyden vähättely on kuin sanoisi ihmisille, että vaikka tunnet toimivasi väärin, ei se mitään. Ole vain psyko.

Ahdistua kannattaa, mutta oikeista syistä. Väärän syyllisyyden äärellä ollaan, kun jonkun tietyn ihmisen (lue: vanhempiesi) läsnäolo laukaisee sen, tai kun syyllistäjänä toimii kasvoton joukko mammapalstalaisiksi itseään kutsuvia wicca-noitia.

Syyllisyys on parhaimmillaan tunne, joka saa sinut olemaan paras sinä. Mutta tämä ei sovi kaikille. Miksi? Minulla on siitä salaliittoteoria: mitä voimakkaammin syyllisyyttä ja muita ikäviä tuntemuksia pyritään häivyttämään, sitä enemmän meille voidaan myydä piikkimattoja, rauhoittumisleirejä ja esoteerista patsulisaippuaa. Kun ikäviin tunteisiin suhtautuu ohimenevinä ilmiöinä, pärjää hyvin ilmankin.

Joten seuraavan kerran kun sydänalassa vihloo ikävästi, ota ilo irti. Koska – hällä väliä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti