Sovin treffit rakkaan ystäväni kanssa. Oli paljon päivitettävää.
Kävimme läpi ne tavalliset: olemmeko laihtuneet (emme), mitä lapsille kuuluu (jotakin, mikä aiheuttaa syyllisyyttä), mitä töissä (uusi kahviautomaatti).

Sitten ystäväni rikkoi jään.

"Nykyään ei sais enää valittaa mistään, eikä haukkua ketään. Mä kaipaan niitä aikoja, kun se oli ihan ok. Voitaisko me pitää sellainen vartin haukkumishetki ja unohtaa se sitten?"

Kasvoni alkoivat hehkua. Silmäni kirkastuivat. Juuri tätä varten ystävät ovat olemassa! Juoruamista! Että voi käyttää kauheaa kieltä kanssaihmisistä! Mässäilevää retostelua täydellä luottamuksella.

Suhtaudun erittäin suurella epäilyksellä henkilöihin, jotka väittävät, etteivät koskaan juoruile, "koska siitä tulee itselle vain negatiivinen olo". Entä sitten? Niin tulee juurihoidostakin, eikä sitä ole kukaan kieltämässä. Ei kukaan voi tykätä kaikista kaiken aikaa.

Patologisista hyvänpuhujista tulee mieleen uskonlahko, jossa kaikki vaikuttaa ulospäin täydelliseltä, mutta kulisseissa muhii pahuus. Ahkerimmat peukuttaja-halailijat saattavat näyttäytyä valoisina tsemppareina, mutta syvällä sisimmässään he ovat valmiita iskemään parhaan ystävänsä miehen.

Negatiiviset tunteet pitää käsitellä, ja paras tapa siihen on törkeät juoruöverit.

Tätä vankan kokemuspohjaista väitettä tukee myös tiede: Michiganin yliopistossa on todettu, että juoruilu lisää keltarauhashormonin määrää, mikä puolestaan vähentää ahdistusta ja stressiä. Reipas juorutuokio on siis kuin laittaisi rahaa pankkiin!

Laadukkaan juoruamisen ehto on itsensä täydellinen vapauttaminen vastuusta. Nyt ei tarvitse katsoa peiliin, ei asettua toiselle puolelle pöytää tai kääntää toista poskea. Muiden syyttäminen kaikesta on yhtä puhdistavaa kuin hehkuvien hiilien päällä kävely.

Mutta tee tämä vain seurassa, johon voit luottaa. Pahan puhuminen on kuin känni: otettaessa mukava, seuraavana aamuna vain morkkiksia herättävä. Siksi on tärkeää, että päästät pimeän puolesi valloilleen seurassa, joka osaa pitää kuulemansa omana tietonaan.

Tietenkin juoruilu on epäkorrektia. Se on tehoton tapa edistää muutoksia, ja jatkuvasti harjoitettuna se tekee ihmisestä kitkerän. Vaaralliseksi juoruilu muuttuu silloin, kun se alkaa hankaloittaa juoruilun kohteen elämää.

Mutta olisi epäinhimillistä vaatia, että suhtautuisimme jokaiseen negatiiviseen kohtaamiseen tekemällä tilanteesta rakentavan psykoanalyysin, jossa adjektiivit pidetään neutraaleina ja pulssi tasaisena kuin laiskiaisella.

Joten antakaa, siskot, itsenne silloin tällöin kokea, miltä tuntuu olla juoruämmä. Sen viihdyttävämmäksi ei elämä muutu, vaikka joku keksisi kalorittoman suklaan.

Ja kun juorukohtaus sitten on ohi, sitä jaksaa taas olla kaikkien rakastama
ihkuli voimahalaaja.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti