Kyllä minä tiedän, että pitäisi elää tasapainoisesti, mutta kun työ, lapset, kiire, hillomunkki, kirjoittaa Anna Perho.

Seison yhdellä jalalla. Vasen jalkateräni on liimautunut oikeaa sisäreittä vasten, kädet ovat korkealla pään päällä. Hengitän sisään ja ulos. Tunnen itseni erittäin henkistyneeksi henkilöksi.

Sitten vieressäni seisova nainen ähkäisee ja alkaa vaappua. Huomioni kiinnittyy häneen, jalkaterä luiskahtaa alas hikisellä iholla ja yhdellä tyylittömällä liikkeellä vierailuni tasapainon tilassa on päättynyt. Mulkaisen naista, vaikka se on varmasti joogaetiketin mukaan yhtä korrektia kuin Linnan juhlat yläosattomissa.

Pieni hetki maailmalle ja joogayhteisölle, mutta käänteentekevä minulle. Kun asettaudun seuraavaan asanaan (solmu, jossa otsa työnnetään sinne missä aurinko ei juurikaan paistele), ymmärrän jotain oleellista: tasapainoa ei ole.

Innostun ajatuksesta niin, että lopputunnin ajan kuulen opettajaa vain puolittain, enkä enää häiriinny edessäni venkoilevan miehen pikkukalsareista roiskuvasta hiestä (joka on vain yksi joogan vaietuista puolista sen ohella, että opettajat ovat hämmästyttävän usein kireämpiä kuin Hitler kuulee -videon pääosan esittäjä).

Meitähän kiusataan jatkuvasti tasapainon vaatimuksella. Pitäisi balansoida työ ja perhe-elämä, kiireen ja levon suhde, aerobisen ja lihasharjoittelun määrät. Pitää syödä oikeassa suhteessa hiilareita ja protskua, hapanta tai emäksistä, voita ja vihanneksia, riippuen siitä mikä dieetti on tällä viikolla muotia.

Todellisuudessa tasapaino on myytti. Se on eräänlaista henkistä herbalifea; mukava ajatus siitä, että on olemassa keino tehdä kaikesta täydellistä.

Tämä staattisen harmonian tavoittelu on iskostettu jonnekin tajuntamme peränurkkaan tavalla, josta seuraa jatkuvia riittämättömyyden tunteita. Ja tietenkin huonoa omatuntoa.

Toitotamme jatkuvasti itsellemme ja muille, että kyllä minä tiedän, että pitäisi elää tasapainoisesti, mutta kun työ, lapset, kiire, hillomunkki.

Lopulta myytti kääntyy itseään vastaan. Tasapainomyytin palvominen ripottelee kaikkialle syyllisyyspölyä, joka saa elämämme näyttämään vajavaiselta ja toimemme riittämättömiltä. Siksi tunnen ihmisen, joka käy hengitysvalmennuksessa.

Realistin valinta on sen hyväksyminen, että täydellistä ei ole eikä tule. Hän tajuaa, että on övereitä ja vajareita ja joskus pieni hetki täydellisyyttä niiden välissä. Ja se muu, se on elämää. Liioiteltua, epäsuhtaista, sekavaa, sellaisenaan melko mielenkiintoista ja useimmiten aivan hyvää.

Filosofi Alain de Botton on sanonut, että kaikki, jonka koet taistelun arvoiseksi, suistaa elämän tasapainosta.

Ja koomikko Ellen de Generes on sanonut, että ihminen elää aina kahden voiman välissä: hyvän ja pahan, nousujen ja laskujen, piñan ja coladan.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti