Nyt saa riittää.

”Jos et ole hetkessä, mieli vie sinua kuin pässiä narussa.”

Nuoruuteni idoli Rane Raitsikka ­puhuu läsnäolosta Image-lehden netti­videolla. Rane, jonka elämäntyö on tempaista ihmiset musiikilla tästä hetkestä toisiin maailmoihin!

Olen saanut carpe diem -fundamentalismista tarpeekseni. Haluan antaa poissaolevuudelle kasvot. Olen kotona/poissa-kytkin, joka on kotona kovin harvoin.

Sydämeni kuuluu teille, jotka ajattelette tekemättömiä töitä silloin kun muut hengittävät tietoisesti. Teille, jotka katselette Buzzfeedista hassuja kuvia, kun muut keskittyvät hyväksyvään läsnäoloon. Teille, jotka ajattelette kauppalistaa kesken avioseksin.

Läsnäolo on samanlainen termi kuin voimaruoka tai sote-uudistus. Kivoja sanoja, jotka eivät todellisuudessa tarkoita yhtään mitään.

Paitsi sitä, että läsnäolo on hyvää bisnestä. Piikkimattojen runtelemat ylisuorittajat ympäri läntisen maailman treenaavat sisään- ja uloshengittämistä huolestuneina siitä, että he googlasivat kerran sanat ”kuolen tylsyyteen” ollessaan vierailulla pikkuserkkunsa luona.

Törmäsin kirjaan, jossa neuvotaan ”läsnäolevaa unennäköä.” Pitääkö sanoa enempää?

Ymmärrän toki, mitä läsnäololänkytyksellä ajetaan takaa. Pitää kuunnella, mitä muilla on sanottavana, eikä saa olla tulevaisuuspakoinen, koska jo iltapäivällä saattaa maata ruumishuoneella. Menneisyyteen ei saa jäädä kiinni, eikä varsinkaan miettiä sitä, mitä muut mahtavat minusta ajatella.

Ihan hyviä pointteja. Mutta onko tosiaan niin, että ainoa tapa löytää tasapaino on tuijottaa ”tiedostavasti” eteensä ja miettiä ”tammikuu sohjo pimeää tammikuu sohjo pimeää?” Ja miksi me säälimme yksinäisiä vanhuksia? Hehän saavat olla läsnä vuorokaudet ympäriinsä, ilman minkäänlaisia keskeytyksiä.

Naisia on aina yritetty alistaa läsnäolopakolla, milloin hellan, milloin ristipistotöiden ääreen. Itse en aio kävellä enää samaan ansaan. Vapaasti lentävä mieli on ihmisen suurin lahja.

Jokainen korvatulehduskierteessä olevan lapsen kanssa valvonut tietää, että ainoa tapa pysyä järjissään on fantasioida elämästä jossain toisaalla. Jokainen puolisonsa vitsit tuhanteen kertaan kuullut pystyy hymyilemään, kun ajattelee samalla, mitä kivaa ostaisi Zalandosta illalla. Ja kun katson liikennevaloissa minuutin mittaisen videon, jossa selitetään Euroopan keskuspankin liikkeellelasku, koen saaneeni enemmän kuin menettäneeni.

Mutta annetaan Ranen vielä sanoa aiheesta jotain.

”Ajatukset muuttuu fiilingiks, ja fiilikset muuttuu emotioniks, ja yhtäkkiä mä oon ihan tunteessa jostain vaik ­mitään ei oo tapahtu.”

Niin juuri, Rane. Niin juuri.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Vanhemmiten olen huomannut henkilökohtaisten rytmien hienouden, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Aikoinaan lukiossa viereisessä pulpetissa istui tyttö, joka sai minut usein puhkumaan ärtymyksestä. Kun vihkoon piti piirtää marginaali, hän otti esiin viivoittimen, pohti linjaa, asetteli viivoittimen, piirsi viivan ja laittoi viivoittimen hitaasti takaisin penaaliin. Sitten hän katsoi hetken työnsä tulosta. Tällä välin minä olin piirtänyt marginaalin sinne päin, koska ajattelin, että eihän laskutehtäviä viivojen suoruuksilla lasketa. Ennen kuin vierustoverini oli ehtinyt piirtää viivansa, minä ehdin pudottaa penaalin, kerätä tavarani, lyödä pääni pulpettiin sekä käydä juomassa. Loput ajasta käytin tuhisten ja tuijottaen tarkkaa ja rauhallista vierustoveriani. Piirrä jo se pirun viiva!

Vika ei tietenkään ollut hänessä. Vierustoverini sisäinen rytmi vain oli aivan vastakkainen kuin minulla, enkä osannut käsitellä rytmieroja.

 

Minä olen nopea. Teen montaa asiaa yhtä aikaa. Puhun monesta asiasta yhtä aikaa. Saatan vaihtaa kesken lauseen ajatusta toiseen aiheeseen. Puhun vahingossa toisen päälle, kun innoissani assosioin ajatusta eteenpäin. Kirjoitan järjettömän pitkiä lauseita ja muokkaan sanoja huoletta. Jos saan idean, lähden mieluiten seuraavan kahden minuutin sisällä toteuttamaan sitä.

Uskon, että tällainen on hitaammalla rytmillä toimiville sietämätöntä, ja kaltaiseni ihminen tuntuu heistä rauhattomalta säätäjältä.

Joskus kärsin temperamentistani. Tunne ja impulssit ohjaavat tekemisiäni, mutta välillä toivon, että osaisin harkita pidempään sen sijaan, että spurttaisin joka tunteen perässä. Sanon ja toimin ennen kuin jotkut toiset ovat ehtineet edes pohtia asiaa. Pitkään vatvominen myös usein turhauttaa minua suuresti. Haluaisin jo mennä ja tehdä!

 

Vanhemmiten olen ymmärtänyt henkilökohtaisten rytmien hienouden. Olen myös ylpeä omasta rytmistäni. Sehän tekee minusta minut. Nopea reagointini impulsseihin on syy siihen, miksi saan aikaan paljon ja toteutan suunnitelmiani. Jos haluan oppia tanssimaan, olen tunnin sisällä ilmoittautunut tanssitunneille. Työssäni näyttelijänä tunne- ja impulssiherkkyydestä on hyötyä. Mutta myös hitaammat rytmit ovat upeita. Rauhalliset pohtijat saavat aikaan hallittuja kokonaisuuksia, heidän toimintansa on kuin korulauseista proosaa. He eivät mokaile niin paljon ja osaavat elää hetkessä.

Joskus, kun kaksi henkilöä eivät tule toimeen, se saattaa johtua vain siitä, että he eivät ole virittäneet rytmejään keskenään. Onhan se hirveän vaikeaa, jos toinen tanssii sambaa ja toinen valssia. Tärkeintä on pyrkiä löytämään yhteinen rytmi ja tanssia yhdessä vaikka tangoa. Tai sitten voi vain päättää istua eri pulpetissa ja antaa toisen olla juuri sellainen kuin on.

Twitter @ullavirtanen

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.