Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Joulun vastustaminen on nuupahtanutta kuin sateisessa puistossa mököttävä itsenäisyyspäivän mielenosoittaja, kirjoittaa Anna Perho.

Sain raivoa tihkuvan sähköpostin. Kirjoittaja oli sydänjuuriaan myöten loukkaantunut siitä, että radiokanava, jossa työskentelen, soittaa joulukuussa pelkkiä joululauluja. Viestin sisältö oli tiivistetysti tämä: Kulkusten soittaminen on merkki siitä, että saatana elää ja vaikuttaa keskuudessamme.

Jos olisin suuri ihminen, tuntisin myötätuntoa tätä ihmisraukkaa kohtaan. Miten kauheaa tuntea noin suuria tunteita tilanteessa, johon ei voi mitenkään vaikuttaa: maailma on täynnä valokaapelia, eikä poliisi tee mitään.

Mutta myötätunnon sijaan tunsin ärtymyksensekaista väsymystä. Joulun vastustaminen on nuupahtanutta kuin sateisessa puistossa mököttävä itsenäisyyspäivän mielenosoittaja. Mielipide tulee jotakuinkin selville – joulu, yhteiskunta tai maahanmuuttajat ovat väärin – mutta ratkaisut eivät. Ei kaikkea sellaista voi kieltää, josta ei itse pidä!

Joulukiukuttelijat kuuluvat samaan ryhmään kuin he, jotka tekevät valtavan numeron siitä, että eivät katso televisiota. Koska töllöstä tulee aivoja haurastuttavia ohjelmia, joissa nähdään erilainen ensisynnytys alttarilla, on tärkeä ilmoittaa ettei katso lainkaan televisiota. Ettei kukaan vain luule tyhmäksi!

Samaan tapaan joulunvastustajat sanoutuvat irti koko kaupallis-uskonnollisesta sesongista, koska joulupukki juo mainoksissa kokista ja koululaiset pakotetaan laulamaan Hoosiannaa (jota koululaiset tosin luulevat Jerusalemissa vaikuttaneeksi tubettajaksi), vaikka joulussa olisi paljon muitakin ulottuvuuksia.

Inhoan toki itsekin ”joulun hittilahjoja”. Ne ovat useimmiten kertakäyttöisiä sähkövempaimia, kuten rentouttava päävatkain, josta voit myös lukea tekstiviestit, tai lapsille suunnattuja muovinpaloja, jotka päätyvät aikanaan jonkin uhanalaisen merilinnun vatsaan. Stressaan kovasti myös joulujärjestelyistä miettiessäni onko äitini varmasti muistanut tehdä kaikkien lempiruokia.

Rakastan joulua, mutta jokaiseen aattoiltaan liittyy hetki, joka saa Lumiukko-piirretyn loppukohtauksen vaikuttamaan hilpeältä farssilta. Lahjojen avaamisen, syömisen, huutamisen (suvullani on kollektiivinen tapa puhua samalla voimakkuudella kuin toiset kannustavat Suomea lätkän MM-finaaleissa) ja viimeisen konjakkilasillisen jälkeen kuulen vuosikellon viisarin napsahtavan eteenpäin.

Olen kilometritolpalla. Se kertoo minun lähestyvän paikkaa, jossa sateessa tulitikkuja raapivat läheiset toivovat kynttilän vain syttyvän, että he pääsisivät takaisin lämpimään.

Ja siellä, lopulta syttyvän lyhdyn alla, minä, joulunvihaaja ja puistossa huudellut mielenosoittaja katsomme silmäkuopillamme taivasta ja ymmärrämme olevamme vain hiiltä, vetyä ja mielipiteitä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Hmmm.

Anna Perhon kolumni: Laatikot ovat kypsiä – entä sinä?

"... ymmärrämme olevamme vain hiiltä, vetyä ja mielipiteitä." Järkevästi ajateltuna mikään ei tee kirjoitelmaa merkityksettömämmäksi kuin viimeiseen lauseeseen sijoitettu materialistisen reduktionismin julistus, jossa kirjoittaja käytännössä ilmoittaa tuottaneensa tekstin atomiensa pakottamana ja olevansa osa kosmista turhuutta. Turha siis tekstikin. Miksi tämä on olevinaan korkealentoinen ja tyylillisesti hieno ajatus eikä älyllinen itsemurha, sitä en käsitä. Jotenkin olisi mukavampaa (ja...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti