– Pelkään, että ryhmäpaine ajaa minut tuhlaamaan aikaani asioihin, joista en pohjimmiltani pidä, Anna Perho kirjoittaa kolumnissaan.

Olen kuusivuotias ja itken. Olen menossa seurakunnan kerhoon (joka oli 70-luvun sovellus esikoulusta eli virsiä ja askartelua kerran viikossa). Olen ainoa, jolla ei ole muovista mehupulloa. Minun eväsmehuni on lasipullossa, vaikka haluaisin juoda samanlaisesta punakeltaisesta taskumatista kuin Kirsi, Petri ja Tanja.

Se on viimeinen kerta, kun haluan olla samanlainen kuin muut. Sillä kuten henkilökohtainen mielipidejohtajani Kauko Röyhkä sanoo: jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä.

Niinpä vaikenen, kun puhutaan Putouksesta, tai siitä miten ”kaikilla” oli joskus 501:n Levikset. Nyrpistelen tusinapopille, ja hääpukuni oli sininen. Jos ottaisin tatuoinnin – mitä en tietenkään tee, koska niitä on kaikilla – siinä lukisi latinaksi: ”erottaudu tai kuole”.

Pelkään, että ryhmäpaine ajaa minut tuhlaamaan aikaani asioihin, joista en pohjimmiltani pidä. Jos en pysy tarkkana, saatan alistaa vapaan ajatteluni massan mielipiteelle. Elämän keksipöydässä on otettava mitä tahansa muuta kuin Marie, koska se kelpaisi kenelle tahansa. Heitä on jo riittävästi, ja siksi on valittava toisin.

Toki erottautumisessa on kyse myös viileydestä. Eikö jokainen haluaisi päästä sanomaan, että kuunteli Daft Punkia jo ennen kuin sitä oli edes perustettu?

Lukion jälkeen haahuilin epämääräisissä taideopistoissa. Siellä cooliuden koodin muodostivat kirppisvaatteet, Castaneda-sitaatit ja Hermann Hessen lukeminen. Niillä viestin kuuluvani Tiedostavien Ihmisten Joukkoon.

Niin – joukkoon. Erottautuminen on siistiä vain, kun sen tekee tismalleen samalla tavalla kuin arvostamansa viiteryhmä. Lauman hyväksyntä on henkiinjäämisen ehto. Erilainen erilaisuus tekee ihmisestä muiden hyljeksimän oudokin.

Taidevuoden lopulla – kun uusin villitys oli keittää sätkänpuruista teetä, koska tavallinen tupakointi oli niin last season – jouduin katsomaan ensimmäistä kertaa totuutta silmiin: minusta ei koskaan tulisi taiteilijaa tai edes keskivertoa kylähullua. Aloitin pitkän taipaleen kohti bonuskorttia ja Suomen myydyintä omakotitalomallia, vain muutamia traagisia latteuksia mainitakseni.

Saan lohtua elokuvaohjaajasta, joka kertoi elämänsä tärkeimmästä oivalluksesta. Ohjaaja seisoi pilvenpiirtäjän huipulla ja katseli kadulla vilistäviä ihmismuurahaisia, kun hän ymmärsi, että jokaisella muurahaisella on oma, ainutlaatuinen tarinansa.

Nykyisin, aina kun näen pienen kirppisvaatteisiin pukeutuneen taidekoululaisen, sydämessäni läikähtää. Hän ei sitä näe, olenhan kahisevaan ulkoiluasuun pukeutunut keski-ikäinen, jolla on 1,8 lasta ja koira. Hän ei tiedä, että ulkoiluasusta huolimatta minullakin on tarina, jolla erotun kaikista muista. Erotun, ja sitten kuolen.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.