Ei riitä, että pelkäät ilmastonmuutosta ja työttömyyttä. Nyt pitää olla huolissaan siitäkin, ettet raivoa tarpeeksi, kirjoittaa Anna Perho.

Siitä piti tulla kulhollinen coleslaw’ta.

Lohkoin kaalin ja porkkanat ja viritin upouuden yleiskoneen raastinterän paikoilleen. Terän kohdatessa kaalin se leikkasi kiinni.

Tarkistin asetukset ja kokeilin uudestaan. Terä jymähti jälleen.

Kolmannella kerralla heitin koneen seinään ja käytin kieltä, jonka rinnalla känninen jääkiekkokatsomo olisi kuulostanut tapakouluttaja Kaarina Suonperältä.

Muoviosat pirstoutuivat, lapset tuijottivat ja koira meni sängyn alle. Tyydyttävää? Kyllä, neljän sekunnin ajan. Noloa ja typerää? Kyllä, vieläkin hävettää.

Periaatteessa toimin aivan oikein: näytinhän avoimesti kielteiset tunteeni. Tämän tärkeydestä muistutellaan jatkuvasti. Riidelkää rohkeasti! Tuuleta tunteitasi! On ok olla vihainen!

Niinpä ihminen, joka riitelee tai rähisee harvoin, saa osakseen pitkiä, epäluuloisia katseita.

Ajattelemme, että jonain päivänä se kyllä vielä purkaa harmituksensa johonkin. Kirveellä.

Viilipyttyjen vainoamisessa mikään väite ei ole liian alhainen. Härskein kuulemani uhkaus on, että ristiriitoihin tyynesti suhtautuvat ihmiset ”voivat saada kasvaimia, sillä tunteet varastoituvat heidän elimistöönsä.”

Ei siis riitä, että pelkäät ilmastonmuutosta ja työttömyyttä. Nyt pitää olla huolissaan siitäkin, että et raivoa tarpeeksi.

Ne, joilla on todellista kokemusta raivopäiden kanssa elämisestä, ovat yleensä toista mieltä. Kuten vaikkapa tuttavani, jonka puoliso tempaisi avaimet irti auton virtalukosta sillä seurauksella, että ohjaus jymähti rattilukkoon 120 kilometrin tuntivauhdissa.

Elokuvissa riidat koostuvat loisteliaasta dialogista, jossa loukkaukset sinkoilevat täydellisesti rytmitettyinä. Riitapukarit näyttävät upeilta, kun he itkevät yksinäisinä melankolisen musiikin soidessa. Sovinto syntyy intohimoisen rakastelun jälkeen. Kaikki on taas hyvin.

Todellisuudessa riidat ovat heikosti prosessoituja erimielisyyksiä, jotka päättyvät siihen, että loukkaantunut osapuoli seisoo tuulikaapissa ja miettii, miten pääsisi sieltä takaisin sisätiloihin menettämättä lopullisesti kasvojaan.

Tietenkin riitelysääntöjen noudattaminen on mahdotonta. Vain rauhoittavia lääkkeitä väärinkäyttävä pystyy lässyttämään minäviestinnällä, kun päässä pyörii kuva, jossa hai rouskuttaa riitakumppanin päätä. Ja riidellessä nyt vain pitää voida olla kohtuuton, väittää, että toinen ei ikinä tai se aina.

Mutta suuret tunteet ovat konfliktinratkaisussa yliarvostettuja. Ne johtavat ihmisen helposti sekopäisiin ratkaisuihin. Tappelemisen väitetään ”puhdistavan ilmaa”, mutta kokemuksesta tiedän, että se voi pilata suhteen lopullisesti.

Eikä mikään tuo enää yleiskonettani takaisin.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti