Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Maailma palaa, mutta some-kansa keskustelee siitä, miten tekopyhää trikolorijengin suru on, kirjoittaa Anna Perho.

Facebook-profiilikuvani on Sue Ellenin pidätyskuva. Sue Ellen oli Dallasin alkoholisoitunut kotirouva, jonka kasvojen mikroilmeiden rinnalla Anu Saagimin kommentit suomalaisnaisista vaikuttavat hienovaraiselta vihjailulta.

En ole koskaan vaihtanut kuvaa enkä vaihda. Profiilikuvan valitsemisessa on jotain sietämättömän noloa. Se on yksi niistä lukemattomista virtuaalisen narsismin muodoista, jotka saavat meidät näyttämään henkisiltä patrickbatemaneilta.

Bateman on klassikkoromaani Amerikan Psychon päähenkilö, turhamainen investointipankkiiri, joka murhaa (muiden ohessa) kollegansa, koska tällä on hienompi käyntikortti kuin Batemanilla itsellään. Ja kun oikein kuulostelet sydäntäsi, etkö sinäkin tunne samaa viettiä katsoessasi ystäväsi profiilikuvaa, joka on parempi kuin sinun?

Koen kuvahäpeää joka kerran, kun kirjaudun uuteen sosiaaliseen mediaan. Instagram-kuvat ihanasta salaatista tai (todella) suloisesta koirastani ovat aivan käyttökelpoista arjen eskapismia. Mutta pohjimmiltaan näissä postauksissa on kuitenkin kysymys elämäni typistymisestä tarrakirjaksi, jota esittelemällä yritän voittaa välitunnin suosituimman tyttöringin suosion.

Pariisin iskujen aikaan myös sosiaalinen media syttyi liekkeihin. Aihe: profiili-kuvat. Monet mallasivat Ranskan lipun kasvokuvansa päälle. Maailma palaa, mutta some-kansa koki tarpeelliseksi keskustella siitä, miten tekopyhää trikolorijengin suru on.

Paljon mielenkiintoisempaa olisi keskustella siitä, milloin kuva on taas sopivaa vaihtaa normaaliksi ja milloin kaikki luopuivat Je suis Charlie-kuvista. Missä hän on nyt?

Jotkut taas koristelivat profiilikuvansa Syyrian lipulla osoittaakseen solidaarisuutta maan alistettuja kansalaisia kohtaan. Se aiheutti tavanomaisen ”joo, mutta ensin pitää hoitaa sotaveteraanien asiat kuntoon”-refleksin ja pari tappouhkausta per postaaja.

Trikolorikuva on ehkä pienin yhteinen nimittäjä, kun puramme surua ja ahdistusta maailman pahuudesta, mutta entä sitten. Tuskinpa kriitikotkaan ovat olleet tulilinjalla Isisiä vastaan taistelemassa.

Snapchatissa profiilikuvan tilalla on anonyymi kummitus.

Lempisnäpissäni seison pimeässä metsässä. Kameran linssi osoittaa ryteikköön, kun siteeraan esikuvastani Blair Witchista tehtyä elokuvaa, sen kuuluisimpia vuorosanoja.

Ne kuvastavat täydellisesti, mitä mieltä olen tästä kaikesta: salaattikuvista, Batemanista, Pariisin iskuista. I’m so sorry. Olen niin pahoillani.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti